2. tammikuuta 2018

Kirjoittamispäiväkirja #2, osa 2

Joskus on hyvä tehdä jotakin konkreettista, jolla muistuttaa itseään edistymisestään.

Mitä tekisinkään ilman uuttavuotta — puhumattakaan sukulaisista, jotka vuosi toisensa jälkeen toivottavat minut tervetulleeksi puhisemaan ja tuhisemaan nurkissaan kunnes olen saanut milloin minkäkin tekstin ongelman ratkaistua. Olen maininnut sen ennenkin, mutta asian sietää silti toistaa: olen hyvin kiitollinen siitä, että voin mennä vierailemaan jonnekin, jossa pidetään oletuksena, että lukkiudun minulle lainattuun huoneeseen ja tulen sieltä ulos ainoastaan aamulla ja illalla. (Se siitä vieraskoreudesta!)

Uuttavuotta ei tietenkään voi juhlia ilman ystäviä ja saunaa, ja näiden kahden olemassaolo olivat välttämättömiä, jotta ylipäänsä saisin mitään valmiiksi. Kuten kerroin täällä lokakuussa, tämä syksy on ollut tekstin kanssa tavattoman rankka, enkä oikeastaan halunnut tulla suljetuksi romaanin kanssa kahdestaan samaan huoneeseen. Luovuttaminen ei kuitenkaan ollut vaihtoehto, joten käperryin tuoliin, nostin kuulokkeet korville ja päätin selvittää, mikä tekstissä herätti minussa niin suurta inhoa.

Alkuun päässäni vallitsi vain ahdistus. Selailin aiempia kohtauksia ja mietin, olinko vienyt tekstin jo siihen pisteeseen, että olin poistanut siitä kaiken mistä alkujaan pidin. Entä, jos en keksisikään, miten enää lähestyä tekstiä? Syvemmät pelot alkoivat nostaa pian päätään: oliko proosani edes ollenkaan painokelpoista, vai juuri niin kamalaa kuin itsestäni tuntui? Vähän aikaa myönnän jopa ikävöineeni käsikirjoituksen edellistä luonnosta, jonka satuin avaamaan etsiessäni erästä vanhaa, jonnekin hukkaamani, hyväksi toteamaani lausetta. Niin moni asia oli muuttunut. Tuo toinen luonnos tuoksui yhä toivolta ja optimismilta...

Mutta ei. Tiesin, että nykyinen teksti oli siltikin parempi. Sillä on edellisen luonnoksen kaikki hyvät puolet, mutta vakaampi runko. Olin pitänyt huolen siitä, etten ollut heittänyt menemään mitään, mistä todella pidin — materiaalia vain oli tullut lisää jälkeenpäin. Kaikella oli jokin tarkoitus. (Yritän yhä olla ajattelematta kaikkia niitä uusia lukuja, joita esilukijat ovat kaivanneet syventämään tarinaa. Varovaisesta toiveikkuudesta on aivan liian lyhyt matka epätoivoon.) Minun oli kohdattava joka ikinen syksyllä kasaamani mörkö ennen kuin pystyin taas todella katsomaan luonnosta objektiivisesti. Päädyin pelaamaan usean kierroksen pasianssia, kunnes vedin syvään henkeä ja silmäilin luomustani uudestaan. Lukijana, miksi teksti tuntui minusta oikein niin epätyydyttävältä?

Poistin muutaman kohtauksen, joihin en ollut tyytyväinen, ja tajusin kertoneeni osan tarinasta takaperin. Oliko ongelma todella näin yksinkertainen?

Suo, kuokka ja kirjailija

Siirsin erään luvun taaksepäin kronologiassa, ja lukaisin tuloksen uudestaan. Suunta oli parempi, ja kun yhdistin vielä muutaman luvun, jotka eivät erillään riittäneet vetämään juonta riittävästi eteenpäin, en ainakaan inhonnut tekstiä enää. Olin ollut niin kiinni yhdessä luvussa kerrallaan, etten ollut ajoissa huomannut pientä käännöstä väärään suuntaan. Tajusin tyssänneeni siihen lukuun, jossa kaikki aiemmat huonot päätökset kulminoituivat, ja parin kuukauden tekstin lepuuttamisen jälkeen pystyin suoraan sanomaan, mikä toimi ja minkä täytyi lähteä. Lause sieltä, leikkaus täältä, kaikkiaan viidenkymmenen sivun (yli kymmenen tuhannen sanan) mitalta. Pidin esiin ryömivää paniikkia loitolla mantralla samalla, kun naputtelin lauseen toisensa perään ruudulle: "Vaikka se on rikki, sen voi korjata. Olet tehnyt tämän ennenkin, voit tehdä sen tarvitessa uudestaan..."

Itsekriittisyys on kamala asia, ja aika parantaa kai luovuudenkin haavat.

Muutokset tietysti aiheuttivat tapansa mukaan dominoreaktion aikaisempaan tekstiin. Niitä oli kuitenkin joka tapauksessa ollut tulossa, kun olin pitkin syksyä kirjannut ylös uusia versioita kirjan ensimmäisiin lukuihin. Jouduin hillitsemään haluani palata taaksepäin ja korjata alun ensin, mutta tunnen itseni riittävän hyvin tietääkseni, ettei siitä synny mitään produktiivista. Keksin aina jotakin editoitavaa — varsinkin jos pääsen sillä luistamaan kirjoittamasta sitä, mikä on paljon vaikeampaa. Jo kelvottomaksi toteamani version merkitseminen muokattavaksi on silti yllättävän katarttista, kun tiedän jo ennalta mitä haluan tehdä paremmin.

On joskus helpotus voida sanoa, että jokin on vielä rikki. Olen myös ollut huomaavinani, että muutoksistani tulee luonnos luonnokselta tarkempia ja vähemmän epävarmoja. Löydän yhä vähemmän turhaa leikattavaa, ja kohtaukset pitävät puoliaan myös irrallaan aiemmasta kontekstista. Yhä useammin editoin esitystapaa enkä juonta, kun etsin tukevan rangan sijaan oikeaa keinoa sanoa mitä tiedän haluavani sanoa. Liekö kokemus yleinenkin kirjaa työstävien joukossa? Erityisen mielenkiintoinen prosessi on varmaankin kustannustoimittajan kanssa, kun muutosehdotuksia tulee myös ulkopuolelta.

Tästä seuraavana tavoitteena on kirjoittaa vielä kahdeksan lukua auki (1. haasteesta keskikohtaan), minkä jälkeen voin turvallisesti palata taaksepäin sitomaan alun tiiviimmin myöhempiin lukuihin. Jos aikaisemmat kirjoituskerrat antavat mitään osviittaa, tarinan toinen puolikas tulee sujumaan tätä kivuttomammin. Haasteena on tietysti taas sovittaa kirjoittaminen arjen lomaan niin, ettei minun tarvitse paeta mökille joka kerta kun haluan saada luvun valmiiksi.

Miten se mantra nyt taas menikään...

Onko sinulla, rakas lukija, kokemuksia hankalista kohdista jotka ovat ratkenneet itsestään ajan kanssa, ja oletko joutunut kehittämään selviytymiskeinoja, joilla hillitä turhaa itsekritiikkiä jäädessäsi jumiin? Onko sinullakin jokin ympäristö, jossa kaikki luistaa aina paremmin?

Olen myös utelias kuulemaan itse kunkin uudenvuodenlupauksia. Onko vuosi 2018 tuomassa jotakin uutta ja innostavaa sinulle tullessaan?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti