10. kesäkuuta 2018

Kirjoittamispäiväkirja #2, osa 5

Liitutaulun suttuisuus heijastaa hyvin viimeaikaista elämääni.

Jos hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, hyvin aikataulutettu on kokonaan tehty. Viime vuonna itselleni asettamani tavoiteaikataulu meni viikko sitten toukokuun vaihteessa, ja jos romaanin pituus olisi ollut se mitä arvelin, olisin nyt päässyt tavoitteeseeni. Sanamäärällisesti kaikki on siis sujunut nappiin, mutta kokemattomuuttani aliarvioin sen, paljonko tilaa tarina todella vaatii.

Tästä maaliin on enää 15 000 sanaa, mikä sekään ei ole aivan mitätön rupeama. Kirjoitan tällä hetkellä hyvinä päivinä 1500-2000 sanaa illassa, huonoina vähemmän (ja jonain päivinä en ollenkaan, koska kirjoittaminen ajaa minut uuvuksiin), mikä optimistisella laskelmalla merkitsee, että olisin valmis juhannukseen mennessä.

Todennäköisemmin tapahtuu niin, että kirjoitan niin paljon kuin kykenen ja teen loput juhannuksena yhtenä sprinttinä loppuun. Juhannus on uudenvuoden rinnalla ollut minulle vuoden parasta kirjoitusaikaa, joten tiedän pystyväni kuromaan tavoitteita silloin kiinni.

On vuosia siitä, kun olen viettänyt kesälomaa ajattelematta samalla kirjoittamista. Haluan antaa itselleni heinäkuussa tauon, koska elokuussa kesäopinnot alkavatkin jo rytinällä ja vähän sen jälkeen kotimaisen kirjallisuuden sivuopinnot käynnistyvät yliopistolla. Tämä kuukausi on luultavasti viimeinen mahdollinen hetki pitkään aikaan, kun saan vapaasti keskittyä kirjoittamiseen, joten en halua heittää sitä hukkaan.

Työ ei tietenkään suinkaan ole tehty, kun sanat ovat paperilla. Luen käsikirjoituksen läpi kerran ja korjaan rakenteelliset virheet, minkä jälkeen koelukijat pääsevät viimein kertomaan, mitä ovat tarinasta mieltä. Teksti mennee myös muutamalle arvostelupalvelulle tässä muodossaan, koska kaipaan palautetta henkilöhahmoista ja juonenkulusta enemmän kuin kieliasusta tai tyyliseikoista.

Myönnän pelkääväni, että joku taas löytää tekstistä jotakin, jonka korjaaminen menee kuukausia. Toisaalta olen valmis laittamaan pääni pantiksi, että olen oppinut virheistäni ja osaan nyt kirjoittaa rangan, joka kestää kriittistäkin tarkastelua. Tekstillä varmasti on muita ongelmia, mutta ainakin sillä on nyt eheä alku, keskikohta ja loppu…

Tämä vaihe editointia jännittää, koska en ole ennen saanut käsikirjoitusta pisteeseen, jossa voisin hyvällä omatunnolla lähettää sen kustannustoimittajalle. Koska tiedän olevani perfektionisti, minun on tästä eteenpäin kysyttävä itseltäni joka työvaiheen kohdalla, mikä on riittävän hyvä.

Sen on oltava hyvä, siitä ei ole epäilystäkään. En halua lähettää eteenpäin mitään, mihin en itse ole tyytyväinen.

* * *

Muissa uutisissa, kerroin viime päiväkirjan osassa olevani muuttamassa, ja olemme nyt asuneet uudessa paikassa muutaman viikon. Muutto oli henkisesti ja fyysisesti raskas, mutta oman työhuoneen rauha on tehnyt katumisesta vaikeaa. Osa kirjoittamiseen liittyvästä ahdistuksestani on uusien tilojen myötä hellittänyt, mikä näkyy siinä, että pysyn luotettavammin päivittäisissä tavoitteissani.

Mikä ei tietenkään tarkoita, että kirjoittaminen olisi yhtäkkiä helppoa. Helppoa se tuskin tulee olemaan koskaan, ei minulle ainakaan. En kuitenkaan voi liiaksi korostaa, miten suuri ero on sillä, että pystyy sulkeutumaan tiloihin, jotka on erityisesti suunniteltu työskentelyyn sen sijaan, että yrittää lohkoa työrauhaa yksinomaan päänsä sisältä. Tiedän olevani onnekas siinä, että minulla on siihen ylipäänsä mahdollisuus.

Joten kyllä tämä tästä. Loppu häämöttää!

27. toukokuuta 2018

Pintaa syvemmälle, eli kuinka keskittyä olennaiseen



Kun olen tekstin kanssa jumissa, kysyn itseltäni "mitä haluan sanoa tällä?" Kyse on eräänlaisesta kirjallisesta läsnäoloharjoituksesta, jonka avulla selkeytän oman pääni. Se tarjoaa monenlaisia keinoja pureutua lukijan ja henkilöhahmojen ajatuksiin samoin kuin siihen, minkälaisia asioita tarina tarvitsee saavuttaakseen parhaan mahdollisen muotonsa.

Kysymys on hyödyksi niin lause-, kuin luku-, että näytöstasolla. Se on ensimmäinen asia, jota pohdin alkaessani muodostaa lausetta, ja se on viimeinen asia, jota pohdin editoidessani sitä. Siitä on muodostunut minulle välttämätön turvaverkko, joka varmistaa, että tekstistä syntyy yhtenäinen kokonaisuus — tarinallinen argumentti, joka on loogisesti pätevä, esteettisesti miellyttävä ja joka toivottavasti myös vetoaa lukijan tunteisiin.

Suuria muutoksia pienillä merkityksillä

Monesti käy niin, että jokin kohtaus ei yksinkertaisesti toimi — itse ajattelen sen "soivan" väärin. Paperilla on kyllä draamaa, teksti tekee sen mitä sen juonellisesti ja rakenteellisesti kuuluu tehdä, mutta tulos on vain… lattea? Se ei vakuuta kirjoittajaansa, se ei vakuuta lukijoita. Palautteessa tämä tuntuu usein esiintyvän ristiriitaisina korjausehdotuksina, joista mikään ei tunnu oikealta.

Epätoivoisten korjausyritysten jälkeen kohtauksen tunnelma meneekin jo melodraaman puolelle. Kerronnasta ei millään tule uskottavaa, henkilöhahmojen motiivit eivät välity, ja kohta ollaankin jo kysymässä, onko pätkällä sittenkään mitään roolia tarinassa. Usein asia ratkeaa vihdoin rukkaamalla tekstin nyansseja eri suuntiin, mutta epäselväksi jää, miksi uusi versio toimii.

Juuri tähän arvailuun tuntuu auttavan, kun pysähtyy ja kysyy itseltään, mitä tehtävää kukin tekstin osanen toimittaa. Mitkä ovat ne muutama yksityiskohta, jotka "myyvät" draaman lukijalle? Onko valinta tehty puhtaasti sen pohjalta, että se tuntuu dramaattisimmalta, vai onko valinnalla jokin syvempikin merkitys? Muuttamalla dialogia ja alustamalla tapahtumia aikaisemmin (eng. foreshadowing) voi tarinan saada herättämään lukijassa ne reaktiot, jotka oli tarkoituskin, mutta tämän oivaltaminen voi pitkässä tekstissä olla työn ja tuskan takana.

Koska lyhyessäkin tekstissä näitä päätöksiä on satoja, on paras keksiä keino, jolla työtä saa nopeutettua. Otetaan vaikka tarina, joka kertoo miehestä nimeltä Janne.

Jannen vaimo on kuollut vuosi sitten, ja Janne suree yhä vaimoaan. Muistot palaavat mieleen varsinkin parin kihlapäivänä, vaan miten tämän voisi ilmaista lukijalle parhaiten?

Sade vihmoi Jannen kasvoja. Hän työnsi kädet taskuunsa ja katsoi alas hautakiveen.
Joku nyki häntä hihanpielestä. "Isi, mennääks me jo kotiin?"

* * *

Aurinkoinen bulevardi oli sinä päivänä täynnä turisteja. Janne pysähtyi ja jäi tuijottamaan ylös variseviin kirsikankukkiin. Terälehdet tipahtelivat yksitellen, kun tuuli ravisteli niitä.
Joku nyki häntä hihanpielestä. "Isi, mennääks me jo kotiin?"

Ensimmäinen näistä on ilmiselvä klisee, mutta kliseet syntyvätkin siksi, että ne toimittavat tehtävänsä. Kirsikankukatkin taitavat olla jo loppuun kulutettu kuva, mutta merkityksellistä esimerkissä onkin se, miten tekstin tulkinta muuttuu, kun muuttaa paria yksittäistä asiaa, tässä tapauksessa sijaintia ja säätä. Vaikka dialogi on kummassakin sama, edeltävä kappale muuttaa sitä, miten lukija tulkitsee sen. Ensimmäinen tuntuu kuvastavan myrskyävämpää surua, kun taas toinen on hiljaisempi, ehkä vaikeammin käsiteltävä — sade tunnetusti lankeaa aina silloin, kun näkökulmahenkilö haluaisi itkeä.

Kumpi näistä olisi oikeampi ratkaisu, riippuu monesta tekijästä. Esimerkiksi genre tuo tekstille aina omat puitteensa, koska genreen on piiloutunut oma arvomaailmansa, joka osaltaan rajaa kirjoittajan tekemiä päätöksiä. Genre ei suinkaan määrää niitä, mutta genreen muodostuneet konventiot asettavat tiettyjä perusolettamuksia — romanttisen kirjallisuuden odotetaan olevan elämänmyönteisempää kuin trillerin, jolla taas on "lupa" pureutua ihmiskunnan rumempaan puoleen. Fantasialta odotetaan ihmetystä ja epiikkaa, ja niin edelleen.

Myös kirjoittajan oma maailmankuva muokkaa tekstiä. Tämä ei suinkaan merkitse, että kirjailija pyrkisi tuputtamaan lukijalle omaa maailmankuvaansa, vaan hyvä tarinankertoja kykenee uppoutumaan henkilöhahmojensa maailmankuvaan ja tuomaan tekstiin juuri ne yksityiskohdat, jotka kuvastavat sitä. Kirjoissa kuitenkin törmää siihen, että kirjailija ikään kuin rivien välistä vinkkaa lukijalle silmää antaakseen ymmärtää, ettei ole kaikesta henkilöhahmojensa kanssa samaa mieltä.

Pienet asiat kertovat ihmisestä usein enemmän, kuin isot. Pienet asiat myös vaikuttavat meihin usein enemmän. Ne ovat hyvin henkilökohtaisia meille, ja siksi ne ovat lukijasta uskottavampia, vaikka näyttäisivät päällepäin epäloogisilta.

Merkityksiä kannattaa siis kirjoittaessaan hakea myös paikoista, joita niitä ei heti ymmärtäisi etsiä. Ne sanovat enemmän ja jäävät lukijalle paremmin mieleen.

Kätketty symboliikka

Tarinankertoja joutuu tekemään monta esteettistä päätöstä, joilla ei ole suoraa vaikutusta juoneen. Usein toistettuina symboleita voi käyttää motiiveina, jotka kannattelevat tarinan rakennetta. Tyypillisemmin symbolit ovat kuitenkin hienovaraisia vihjeitä, joista lukijan ei ole tarkoitus olla tietoinen, mutta jotka auttavat tarinan tulkintaa. Kuvakielellä on suuri rooli muun muassa tunteiden ilmaisijoina.

Elokuva-alalla, missä visuaalisuus on niin paljon näkyvämmin esillä kuin kirjallisuudessa, oikeiden yksityiskohtien suunnittelulle on oma tekninen terminsä, mise-en-scène. Ranskankielinen termi merkitsee näyttämölle asettamista (suomeksi puhutaan näyttämöllepanosta) ja kattaa alleen muun muassa puvustuksen, valaistuksen ja näyttelijöiden varsinaisen ohjaamisen.

Näyttämöllepano on elokuvaohjaajan tärkeimpiä tehtäviä. Jonkun on täytynyt suunnitella jokainen ruudulla näytettävä yksityiskohta, ja elokuvaohjaajien ajatuksista voikin saada hyödyllistä inspiraatiota oman kirjoittamisensa tueksi. Alla video, jossa Black Panther -elokuvan ohjaaja Ryan Coogler kertoo, kuinka jopa räiskyvään taistelukohtaukseen kätkeytyy useita syvempiä teemoja:



Pätkä on englanniksi, mutta videosta voi laittaa tarvittaessa tekstitykset päälle ymmärtämisen helpottamiseksi.

Myös tarinan jännite voi syntyä asioista, jotka osin jäävät kätköön yleisöltä. Kirjassaan The Anatomy of Story: 22 Steps to Becoming a Master Storyteller, Hollywoodissa elokuvakonsulttina uran tehnyt John Truby korostaa moraalisten valintojen tärkeyttä tarinan kuljettajina. Hän korostaa, kuinka tärkeää on asettaa sankari konfliktiin paitsi tavoitteiltaan, myös arvoiltaan vastustajan kanssa. Toisaalta hän myös muistuttaa, ettei sankarin arvomaailmalla ole merkitystä tarinan kannalta, jollei jokin haasta niitä muuttumaan.

Tämä onkin toinen tapa pohtia, mitä haluaa tekstillään sanoa. Tarinassa voi olla ristiriidassa olevia voimia, jotka kamppailevat pinnan alla. Truby suosittelee, että sankarilla olisi pääasiallisen vastustajan (eli antagonistin) lisäksi kaksi vähäisempää vastustajaa, jotka ovat tavoitteiltaan ja arvoiltaan myös toistensa kanssa. Truby kutsuu tätä neljän nurkan vastarinnaksi (eng. four-corner opposition).


Trubyn mukaansa eräs merkittävimpiä kirjoittajien tekemiä virheitä on ajatella henkilöhahmoja erillisinä yksilöinä. Hänestä vahvat henkilöhahmot syntyvät nimenomaan siitä, että ne peilaavat toisiaan rooliltaan, arkkityypeiltään ja teemoiltaan. Ne ovat siellä näyttämässä, mitä muut eivät ole, ja sitä kautta näyttämässä, mitä muut oikeastaan ovat. Peilaamalla, mitä joku tekee tai ei tee, mihin joku uskoo tai ei usko, voidaan tutkia teemaa syvemmin kuin jos tarinassa olisi päähenkilö ja yksi ainoa antagonisti. Aatteet muodostavat keskenään dialogin, joka haastaa sankarin ja samalla myös yleisön maailmankuvan, vaikkei kyse olisi pinnalta katsoen aatteellisesta sodasta.

Samaa vastakkainasettelun tekniikkaa voi käyttää myös muihin henkilöhahmojen ominaisuuksiin. Truby käyttää tästä termiä hahmoverkko (eng. character web) ja myöhemmin kirjassa puhuu myös symboliverkosta. Yksikään symboli ei ole itsenäinen, vaan se peilautuu muihin kirjoittajan käyttämiin symboleihin — vertailun kautta niistä löytyy uutta syvyyttä, joka olisi mahdoton, jos symbolit olisivat erillään.

Teeman tuntemisen tärkeys

Teema on se, mistä tarina perimmiltään kertoo — Wikipedian sanoin teema kertoo teoksen keskeisen sanoman. Minulle teema on usein myös kysymys, joka limittyy moraaliseen ongelmaan, johon henkilöhahmot pyrkivät vastaamaan. Esimerkiksi George R. R. Martinin Tulen ja jään laulussa (josta tutumpi versio lienee monille Game of Thrones -tv-sarja), henkilöhahmot joutuvat joka luvussa vaikeiden moraalisten päätösten eteen, ja joutuvat näin vastaamaan, miten aikovat selvitä tulevasta talvesta.

Teema on käsite, josta on muodostunut monille inhokki äidinkielentunnilta. Muistan itsekin napisseeni, miten kirjalla muka voisi olla vain yksi teema, ja kuka muka pääsee määräämään, mikä se teema sitten on. Istuuko kirjailija muka oikeasti kirjoittamaan kirjaa juuri tästä teemasta?

Teeman pohtiminen tuntuu liian analyyttiseltä, ja ehkä vähän pakotetultakin. Olen jopa kuullut monen kirjoittajan heittävän koko käsitteen romukoppaan ja kirjoittavan kuin teemoja ei olisi olemassakaan.

Tuottaako kirjailija sitten huonomman kirjan, jos ei tunne teemaansa etukäteen? Ehkä, ehkä ei. Minulle teemasta on tullut välttämätön työkalu, johon palaan, kun tunnen hukanneeni tarinan punaisen langan. Löydän teeman yhä uudestaan ja uudestaan, kun palaan tarinassa taaksepäin katsomaan, mitä jostakin aiheesta olen jo sanonut.

Teema määrää, leikkaanko vai korjaanko kohtauksen, mihin osaan tarinaan sen sijoitan, ja mitkä symbolit sen ankkuroivat kokonaisuuteen — jokaisen luvun, kappaleen ja jopa sanan täytyy tuoda jotakin lisäarvoa tarinaan, muuten sen voi poistaa. On tavallista, että editoidessani huomaan, etten ole sanonut oikeastaan mitään, tai olen sanonut saman asian jo paremmin muualla, ja silloin leikkaan kappaleen ilman tunnontuskia.

Usein vastaan tulee kuitenkin myös rajatapauksia, jotka melkein tuntuvat sanovan jotakin. Kun näin käy (ja niin käy tällä hetkellä usein), pysähdyn tutkimaan tarkkaan, mitä olen tekstissä oikeastaan sanonut. Jotta teksti vaikuttaisi tunteisiin, sen täytyy kuitenkin sanoa jotakin, jolla on painoarvoa. Ei riitä sanoa, että rakkaus voittaa kaiken, vaan täytyy myös pysähtyä kysymään, mitä se oikeastaan merkitsee. Että rakkaus on tärkeämpää kuin ystävyys? Että rakkaus parantaa menneisyyden haavat? Että rakkaus auttaa kestämään elämän koettelemukset?

Usein tajuan jättäneeni esittämäni ajatuksen tavalla tai toisella tällä tavoin puolitiehen. En ole ymmärtänyt riittävän syvällisesti asiaa, jota olen yrittänyt kuvata, tai olen kuvannut sitä näkökulmasta, joka ei ole aidosti omani. Olen saattanut jopa vältellä siitä puhumista, koska se osuu mukavuusalueeni ulkopuolelle. Tekstistä huomaa, etten ole ollut rehellinen, ja siksi jokin siinä kalskahtaa väärin.

Silloin ei auta kuin karsia kliseet ja kurottua syvälle oman elämänkokemuksen kaivoon — geneerisestä rakkaudesta puhuminen ei mitenkään voi korvata kertojan omaa yksilöllistä ääntä.

Rajaus on yhtä tärkeä kuin itse sanoma
Olen viime aikoina harrastanut paljon valokuvausta. Kuvaa ottaessa minun on aina valittava tarkka piste, johon kohdennan kameran, ja rajattava pois ne asiat, joita en halua kuvassa näkyvän.

Pidän erityisesti makro- eli lähikuvista, joissa kohde on etualalla terävänä ja tausta hämärtyy taka-alalle; mielenkiintoisimpia ovat otokset, joissa kohteen saa vaikuttamaan kokonaan toiselta asialta, tai ainakin muistuttamaan sitä.

Illuusio kuitenkin onnistuu vain, kun kuvasta on rajattu pois kaikki muu paitsi kaikkein välttämättömin.

Tämä on todellisuudessa puistossa seisova pingispöytä.


Yksityiskohta sulavasta jäästä.


Leikkipuiston kiipeilypallot näyttävät jotenkin planetaarisilta.

Kuten valokuvaajan on osattava käyttää syvyyttä ja rajausta, myös tarinankertojan on osattava hämärtää tai terävöittää tekstiään vaikuttaakseen lukijaan haluamallaan tavalla. Mitä kauemmin teksti esimerkiksi viipyy jossakin asiassa, sitä tärkeämmältä lukijasta tuntuu. Kirjoittajan on osattava erottaa Tšehovin aseensa viekkaasta lukijan harhauttamisesta (eng. red herring) ja poistettava tekijät, jotka vievät lukijan väärään suuntaan, oli se sitten juonen tai yksityiskohtien tasolla.

Jos ensimmäisessä näytöksessä seinällä roikkuu ase, kolmanteen näytökseen mennessä sillä tulee ampua jotakin. Jos asetta ei aiota käyttää, ei sitä tarvita seinällä.
— Anton Tšehov

Usein Tšehovin aseesta puhuttaessa keskitytään kappaleen ensimmäiseen osaan, eli juonelle tärkeän asian sijoittamisesta tarinaan jo etukäteen. Tšehov kuitenkin viisasti myös muistutti, että jos jokin jää tarinassa käyttämättömäksi, sitä ei kuuluisi olla tekstissä ollenkaan. Tämä pätee teemoihin ja symboliikkaan.

Sekavuus ja epämääräinen ilmaisu ovat varmoja merkki siitä, ettei kirjoittaja todellisuudessa tiedä, mitä on sanomassa. Eräs sudenkuoppa, johon innokas kirjoittaja lankeaakin, on lisätä allegorioita allegorioiden itsensä vuoksi. Intertekstuaaliset viitteet ja kaikki muut kaunokirjallisuuden herkut ovat houkuttelevia, koska meille on opetettu niiden antavan tekstille uskottavuutta, mutta ne tekevät sitä ainoastaan silloin, kun ne tukevat tekstin sanomaa.

Lankean tähän epävarmoina hetkinäni itsekin. Hienostelu on helppo tapa yrittää peitellä osaamattomuuttaan, mutta pyrin kitkemään sen editoidessani yksinkertaisella kysymyksellä: mitä tapahtuu ja miksi sillä on merkitystä? Vain sillä on arvoa, joka tekee tarinasta paremman, muuten sen on pakko mennä.

Loppusanat

Nuorempana termit kuten teema, symboli, allegoria ja argumentti pelottivat minua. "Täytyykö tarinassa tosiaan olla nämä kaikki?" ajattelin. "Eikö tarinaa voi kirjoittaa yksinkertaisemmin keinoin?"

Vastaus silloin, niin kuin nytkin, on kyllä — itse asiassa tarinasta saattaa tulla parempi, jollei tietoisesti pyri ilmaisemaan elämän syviä totuuksia jokaisessa lauseessaan. Ensimmäiset luonnokset ovat ideoiden ja symbolien leikkikenttä, juonella on lupa karkailla minne sattuu, ja jopa päähenkilöt saattavat vapaasti vaihtua kesken kaiken. Kuvaamani tekniikat ovat työkalu muiden joukossa, ja vaikka se tärkeydessään vastaa minulle hiomapaperia puutöissä, pelkällä hiomapaperilla ei lautoja juuri sahata.

Kuten hiomapaperi, tekstin merkitysten tiedostaminen auttaa minua siistimään tarinaa. Jotkut käyttävät vain karheaa hiomapaperia, toiset saattavat haluta käyttää kymmentä erilaista — kumpikaan näistä ei ole väärin. Ratkaisu riippuu siitä, minkälaista esinettä tai tarinaa on työstämässä. Toivon tästä olleen iloa niille, jotka vielä hakevat omaa hiekkapaperiaan.

Toisin kuin hiekkapaperin kanssa, tekstien kanssa on onneksi helpompi perua tekemänsä muutokset. Taaksepäin palaaminen on lisäksi oma läsnäoloharjoituksensa: mikä tässä tällä kertaa meni pieleen ja miksi?

Olen utelias kuulemaan, minkälaisia tekniikoita te blogin lukijat käytätte. Luotatteko yksinomaan vaistoon? Lukijoiden palautteeseen? Kiinnitättekö kirjoittaessanne huomiota symboleihin ja teemaan, vai huomauttavatko muut niistä teille jälkikäteen? Kuten aina, kommenttiosio on avoin ajatuksillenne!

Lisälukemista

15 Movies With Extremely Interesting Hidden Meanings

29. huhtikuuta 2018

Kirjoittamispäiväkirja #2, osa 4



Sanottakoon ensin päällimmäinen: olen jäljessä aikataulustani. Itse asiassa aikatauluni on muutaman viikon ajan joutanut kokonaisuudessaan romukoppaan.

Saimme pitkän odotuksen jälkeen huhtikuun alussa Hoasilta asuntotarjouksen, mikä sinällään on iloinen uutinen, koska pääsemme muuttamaan tuntuvasti isompaan asuntoon. Koska Hoas ei kuitenkaan myöskään anna kuin muutaman viikon varoitusaikaa, ja aikaa muuttaa on yksi ainoa päivä, huomioni on kiinnittynyt lähes kokonaan elämämme pitämiseen raiteillaan: aikataulujen setvimiseen, budjetointiin, uusien huonekalujen hankkimiseen.

Muuttaminen muistuttaa hyvin paljon romaanin kirjoittamista siinä, että oheistekemistä on valtavasti, jopa liiallisuuksiin asti, mutta hyvä suunnitelma myös helpottaa elämää. Muutto, niin kuin kirjoittaminen, on kuitenkin kaoottinen tapahtuma, eikä mikään muu kuin hyvä vireystila auta jaksamaan sen lävitse.

Opin hyvin nopeasti, etten pysty kirjoittamaan ja muuttamaan samaan aikaan. Ja koska Murphyn laki todellakin on aito luonnontieteellinen ilmiö, influenssa päätti tulla käymään samaan aikaan.

Muutto on kirjoittamisen kannalta tietysti myös hyvä uutinen. Työpisteeni on tähän asti ollut makuuhuoneen nurkassa keskellä talon muuta hälinää, ja uuden asunnon myötä saan vihdoin oman työhuoneen.

Työhuone toimittaa samalla kotikirjaston virkaa, meille kun kerääntyy kirjoja nopeammin kuin ehdimme lukea niitä (mutta kuinka voisimme vastustaa!). Nykyisessä asunnossa kaikki vapaa seinätila onkin jo peittynyt kirjahyllyihin — mikä lienee hyvä ja huono asia sekin. Kaikella on aina kääntöpuolensa.

Jollei paisuvia päivittäisiä sanamääriä (tai niiden puutetta) oteta huomioon, käsikirjoitus etenee silti omaa itsepäisen arvaamatonta tahtiaan. (Tämä käsikirjoitus muistuttaa taivuteltavuutensa puolesta erehdyttävästi kissaa.) Kirjoitin itseni tyytyväisesti ohi kirjan puolenvälin toisen näytöksen kohokohtaan (kuvassa 2. haaste) ja lisäsin kolmanteen näytökseen esilukijoiden palautteen pohjalta tulevat muutokset. Editoinnissa tosin kävi ilmi, että olin arvioinut tekstin pituuden merkittävästi alakanttiin.

Aiemman luonnoksen perusteella olin arvellut käsikirjoituksen osuvan noin 75 000 sanan (375 sivun) pituuteen. Koossa on tällä hetkellä noin 52 000 sanaa, mikä vastaisi alkuperäisessä arviossa noin 70% valmista. Kuten liitutaulustakin käy kuitenkin yllä ilmi, juonellisesti tarina on yhä pahasti kesken, joten siirsin suosiolla rajapyykkiä 90 000 sanaan (450 sivuun) jäljellä olevien auki kirjoittamattomien lukujen perusteella. Samalla tämä tietysti räjäytti jo valmiiksi tiukan aikatauluni, joten tässä vaiheessa lienee turvallista sanoa, että käsikirjoitus valmistuu vasta juhannuksena.

En silti aio korjata laskelmiani siitä, että lopettaisin touko-kesäkuun taitteessa. Toivon jääväni arviosta jonkin verran alakanttiin, joskaan en halua pakottaa tarinaa tiettyyn pituuteen, vaan annan sille rauhassa vaaditun ajan ja tilan.

Huono uutinen tietysti on, että uudelle työmäärälle täytyy löytää aikaa. Aikaa, jota minulla ei viime aikoina ole ollut. Kuume ei oikein edistä kaunista proosaa, mutta se oli erinomainen tilaisuus ottaa romaanista pari päivää taukoa ja luonnostella pari novellia. (Novelleja koskevia ajatuksiani löytyy myös täältä.)

Tällä kaikella on varmasti positiivinen opetus, mutta joudun kiireiden vuoksi poikkeuksellisesti jättämään sen teille. Te luette tätä tulevaisuudessa (aikaisintaan tulevana sunnuntaina), minulle taas on vasta tiistai-ilta, ja huomenna olenkin jo kiireessä allekirjoittamassa papereita ja varautumassa torstaina saapuviin muuttolaatikoihin.

Seuraavassa päiväkirjan osassa kirjoitankin sitten uudesta työhuoneestani. Saatan ottaa kuviakin, kun kirjat ovat mukavasti paikallaan!

* * *

En halua jättää teitä lukijoita roikkumaan ilman sisältöä sillä välin, kun laitan elämäni palat takaisin niille kuuluville paikoilleen, mutta on mahdollista, että blogin julkaisuaikataulu häiriintyy kevään ja kesän kiireiden vuoksi. Olen tänä vuonna mm. Finnconissa, missä minua voi kalastella Twitterissä jos haluaa jutella kirjoittamisesta tai kirja-alasta kahvikupin ääressä.

Apukädet tulisivat tähän väliin tarpeeseen! Ilmiantakaa ihmeessä toisillenne hyviä blogeja ja suomalaisia kirjoittajia kommenteissa. Blogia saa myös käyttää vierasareenana, jos haluaa jakaa kokemuksiaan tai omia kirjallisia prosessejaan — tai mitä tahansa muuta omaavansa tietoa kirja-alasta. Blogin näkee kuukausittain noin kaksi tuhatta lukijaa, mikä varsinkin esikoiskirjailijoille voi olla ihan tervetullut yleisö.*

Ehdotuksia, kysymyksiä ja luonnoksia voi siis lähettää yhteydenottolomakkeen kautta! Sillä välin minun onkin aika mennä pakkaamaan...


* Minulla ei rehellisesti sanoen ole aavistustakaan, miten hyvä tai huono tämä luku on Suomen mittakaavalla, enkä yleensäkään halua liiaksi ajatella asiaa. Bloggaan koska minä ja muut saavat jotakin irti siitä — ehdin miettiä markkinoinnin realiteetteja myöhemmin, kun saan käsikirjoituksen viimein itselleni tyydyttäväksi.

Mitä muut lukevat