13. tammikuuta 2019

Tekniikkapähkinä #1


Blogin tavanomainen sisältö on tauolla huhtikuuhun asti. Editoin näppäimistö sauhuten käsikirjoituksesta uutta versiota, minä aikana täällä blogissa ilmestyy kuusiosainen Tekniikkapähkinä.

Mikä Tekniikkapähkinä?

Tekniikkapähkinä on ajatushaaste tai harjoitus, jonka tarkoitus on herättää pohtimaan jotakin tarinan peruspalikkaa. Pähkinän saa ratkaista niin kuin itse haluaa, oli se sitten yhdellä lauseella tai kokonaisella novellilla, ja haastetta saa vapaasti myös muokata niin, että se vastaa paremmin kirjoittajan makuun tai oppimistarpeisiin.

Pähkinän vastauksia ei ole pakko jakaa, mutta ne saa jättää kommenttiosioon, jos haluaa käydä niistä keskustelua muiden lukijoiden kanssa. Lupaan itse lukea jokaisen vastauksen ja kommentoida niitä, ja ehkä jokin pähkinä herättää miettimään laajemminkin jonkin asian merkitystä tarinankerronnalle. Tekniikkapähkinöiden ratkaisut ovat kuitenkin vastaajien omaisuutta, eli muistakaa pyytää lupa, jos innostutte toistenne vastauksista. Annan omalta osaltani luvan julkaista tekniikkapähkinän pohjalta vaikka romaanin, jos sellainen sattuu syntymään!

Pähkinöitä voi pallotella myöskin ystävän kanssa! Monet mielenkiintoisimmista käymistäni keskusteluista lähtevät liikkeelle "mitä jos?" -kysymyksistä, ja tässä ilmenevät pähkinät ovat monet sellaisia, että olen kirjoittanut ne talteen jonkin inspiroivan keskustelun päätteeksi.

Viikon teema: Juoni

Juoni on ketju tapahtumia, jotka voivat olla ajallisesti irrallaan toisistaan, mutta jotka valitussa järjestyksessä muodostavat eheän, tyydyttävän kokonaisuuden. Aristoteleen mukaan juonella kuuluu olla alku, keskikohta ja loppu, ja lopussa tilanne on jollakin tapaa merkittävästi muuttunut. Aristoteles piti juonta paitsi selittävänä, myös temaattisena työkaluna; hyvä juoni herättää yleisössä tunteita, kuten myötätuntoa tragedian henkilöhahmoja kohtaan.

Juoni sisältää usein yllättäviä käänteitä, mutta samalla ne ovat sidoksissa toisiinsa: juoni selittää, miksi jokin tapahtuu ja mitä seurauksia teoista koituu. Alussa esitellään päähenkilö ja jonkinlainen ongelma (konflikti) sekä ongelman ymmärtämiseen vaadittavat tekijät. Keskikohdassa päähenkilö yrittää ratkaista ongelman, mutta joku tai jokin vaikeuttaa sitä. Viimein loppuhuipentumassa päähenkilön tilanne muuttuu, minkä seurauksena konflikti ratkeaa päähenkilön tekojen seurauksena joko tämän eduksi tai häviöksi. Loppuratkaisua seuraa usein päähenkilön uuden elämän esittely, vastaus johonkin avoimeksi jääneeseen kysymykseen, tai muu tapahtuma, joka kokoaa yhteen kaiken sitä edeltäneen. Joskus loppuhuipentumaa saattaa seurata vielä yksi käänne, jonka seurauksena loppu pysyy yllätyksenä.

Tämän viikon pähkinässä juonen alkutilanne on seuraava:

Maailman rikkain lohikäärme omistaa upean kuningaskunnan ja mittaamattoman kulta-aarteen, joista hän on suunnattoman ylpeä. Lohikäärme on kuitenkin onneton: jokainen lohikäärme, jota hän yrittää deittailla, kieltäytyy kohteliaasti toisista treffeistä. Mitä lohikäärme tekee ratkaistakseen ongelman?

Lohikärmeen voi halutessaan muuttaa oman suosikkigenrensä mukaiseksi olennoksi. Onko tarinalla onnellinen loppu? Hauskaa pähkinöintiä!

30. joulukuuta 2018

Aikaa, rahaa ja uskallusta

Matka indiekirjailijaksi




Indiekirjailija on renessanssitaiteilija, jolta vaaditaan monenlaisia taitoja — mutta samalla ura mahdollistaa vapauden, jonkalaista muulla kirja-alalla ei ole tarjota. Yhä useampi kirjailija harkitsee nykyään tätä vaihtoehtoa, mutta moni vierastaa yhä kustantajan saappaisiin astumista.

Tänään Inna Airola on blogissa vieraana valottamassa kirjan julkaisuun liittyviä työvaiheita ja jakamassa ajatuksiaan elämästä indiekirjailijana. Airola kirjoittama Kaaren kertomus on saanut lämpimän vastaanoton kirja-arvostelijoiden parissa, ja tarinan jatko-osa on vastikään ilmestynyt Airolan itsensä kustantamana. Tässä kirjoituksessa Airola kertoo myös niistä virheistä, joihin alalle pyrkivä saattaa langeta, ja tarjoaa käytännön neuvoja niiden välttämiseen. Toivon kirjoituksen siis toimivan paitsi kannustimena kokeilemaan uutta, myös käytännön ohjeena niille, joilla ei ole alalta vielä kokemusta.

Ja nyt ääneen pääsee Inna Airola. Tervetuloa!


* * *


En ole oikein varma itsekään, miten tähän päädyin. Kaikki alkoi tietysti kirjoittamisen vimmasta, tahdosta tehdä omaa ja jakaa se muille. Kun kukaan ei lähtenyt matkakumppaniksi, päätin pakata kimpsuni ja kampsuni ja lähteä tien päälle omin neuvoin. Yksin tekemään ryhtyminen ei sinällään mietityttänyt — teenhän siviiliammatissani hyvin itsenäistä asiantuntijatyötä, jonka ohessa hankittuja taitoja saatoin hyödyntää indiekirjailijaksi ryhtyessäni. Se, mikä minua kuitenkin huoletti — ja huolettaa edelleen — oli se, miten saisin aseteltua elämäni uudella tavalla: miten aikani, rahani ja uskallukseni riittäisivät?

Aika

Olen huono kertomaan, kuinka paljon aikaa raakaversion kirjoittamiseen keskimäärin menee. Kaaren kertomusta on kirjoitettu ja editoitu kahdenkymmenen vuoden ajan niin paljon, että tuntimäärän miettiminen aiheuttaisi vain päänsärkyä. Muiden projektieni kohdalla raakaversio on voinut syntyä muutamassa kuukaudessakin. Tämä on täysin projektin ja kirjoittajansa luonteesta riippuva seikka. Oma tuntumani kuitenkin on, että mitä enemmän aikaa antaa ja mitä rauhallisemmin omaan tekemiseensä suhtautuu, sitä enemmän siitä nauttii — ja se on tärkeintä. Nykymaailman hektisyydessä on hyvä hengähtää, edes oman tarinansa äärellä.

Minkä tahansa raakaversion valmistumisen jälkeen aikaa on pakko olla — ensimmäinen versio on raakuudessaan rakkain, muttei sitä muille kannata jakoon laittaa. Oli tavoitteena sitten perinteinen kustantamojen kosiskelu tai omakustanne, editoinnin laatua ja määrää ei voi olla korostamatta liikaa. Omatoimista käsikirjoituksen parantelua on syytä tehdä useampaan otteeseen, jahka muistaa välissä antaa tekstin levätä. Itsekritiikki on erittäin hyvä väline; omakustantajan on hyvä olla hiukan liiankin kriittinen ja nöyrä. Varsinkin kansainvälisillä markkinoilla joidenkin omakustantajien on kuvailtu olevan röyhkeitä ja suorastaan harhaisia omien kykyjensä ja kirjojensa suhteen. Pitää siis uskoa omaan tekemiseen muttei kuvitella liikoja.

Omakustantamisen suurin etu on siinä, että tahdin määrää kirjoittaja itse, ei kukaan muu; itse saan hukattua aikaa hiomiseen ja editointiin vaikka millä mitoin. Ajassahan on parasta se, ettei se maksa mitään.

Kaikki muu sitten maksaakin.

Raha

Itsenäisen kustantamisen suurin ristiriita onkin siinä, että jos aikaa ottaa palkkatyöltä, kustannusbudjetti kiristyy. Jos taas lähtee takomaan rahaa ylitöillä, ei vapaa-aikaa riitä muuhun kuin nukkumiseen. Luova työ vaatii luovia taukoja, ja ainakin omat aivoni ovat toisinaan olleet melkoisen kuormittuneet.

Julkaisijan valitseminen

Olen julkaissut kirjani BoD-palvelun kautta. He tarjoavat varsin kattavia palveluita jokaiseen projektin vaiheeseen kustannustoimittamisesta niin taiton valmistamiseen kuin kannen toteuttamiseen. Mikäli epävarmuus iskee, apua kyllä löytyy, kunhan kustannusbudjetissa on sopiva siivu sitä varten. Itse hankin kustannustoimittamisen muualta (Morren maailma) ja lopun toteutin tee-se-itse-tavalla, joten varsinainen julkaisukokemukseni rajoittuu BoD:n peruspakettiin. Peruspaketti sisältää painetun teoksen julkaisun, ISBN-numeron, muunnon e-kirjaksi ja jakelun verkkokirjakauppoihin.

Hinta on varsin edullinen, mutta BoD:n palveluista saa halutessaan valita kalliimmankin paketin, johon kuuluu painovalmiin tuotteen tarkistaminen ennen julkaisua. Jos lopputulos siis epäilyttää, voi palvelu tuoda tarvittavaa mielenrauhaa. Kuitenkin jo palvelimelle ladattaessa palvelu ilmoittaa mahdollisista virheistä tiedostoissa, jolloin aivan mitä sattuu ei edes pääse painoon asti. Sivujen ja kannen kokoa palvelu herjaa heti, jos pdf-tiedosto on hiemankaan väärä.

Kalliimpaan pakettiin kuuluvat myös automaattiset tekijänkappaleet, jotka edullisemman paketin hankkijan täytyy tilata erikseen. Kolmas ja edullisin vaihtoehto on pelkkä e-kirjan julkaiseminen itse tehdyn muunnoksen perusteella, mutta e-kirja myy Suomessa valitettavan huonosti. Kilpailukykyisestä hinnasta ja suhteellisesti suurimmasta tekijänpalkkiosta huolimatta e-kirjaani on myyty vain muutamia kappaleita, vaikka sitä on saataville useille eri lukulaitteille ja useiden eri myyntikanavien kautta. Ehkä painettua pidetään aidompana kuin e-kirjaa?

Kivijalkakauppaan omakustannettaan on turha haaveilla näkyville. Siinä eivät onnistu edes kaikki kustantamot eivätkä kirjailijat, ellei sitten satu olemaan henkilökohtaisissa yhteyksissä kotipaikkakunnan kirjakauppiaaseen, eikä yksittäinen myyntipaikka välttämättä tuota tulosta, ainakaan suurten kaupunkien ulkopuolella. BoD tarjoaa osallistumismaksua vastaan mahdollisuutta saada näkyvyyttä kirjalleen Helsingin kirjamessuilla, vaikka näkyvyys onkin pisaran kokoluokkaa valtameren keskellä. Markkinointi pitää hoitaa itse.

Tekstin toimitus

Tarinan ja tekstin parantamista varten on siis mahdollista palkata ulkopuolinen kustannustoimittaja, alansa ammattilainen. Ellei kotisohvalla loju oikolukijaa omasta takaa, on ulkopuoliselle — ja miksei toki koti-sellaisellekin — maksettava asianmukainen korvaus työtunneista. Vaikka oma koulutukseni on mahdollistanut tekstin käsittelyn varsin pitkälle, tiesin aina hankkivani ulkopuolisen lausunnon ja oikoluvun julkaisun tullessa ajankohtaiseksi. Kukaan ei ole kone: omaa tekstiään on mahdotonta nähdä objektiivisesti, näki sen sitten liian hyvänä tai huonona.

Omakustanteen kustannustoimittaminen on mielestäni se seikka, johon budjetti tulisi enimmäkseen kohdistaa. Kaikki muu on mahdollista toteuttaa itse, mutta kustannustoimittamista kukaan ei voi tehdä yksin. Tiedän kirjoittajia, jotka työstävät tekstinsä omin päin ulkopuolisten lukijoiden palautteen perusteella, mutta näillekin lukijoilla on syytä maksaa muodollinen korvaus. Itse koin mielekkäämpänä ulkoistaa tekstin tarkastelun kuin kuormittaa lähipiiriäni. Sain siitä myös itsevarmuutta; kustannustoimitus loi ammattimaisen lopputuloksen, ihan oikean kirjan.

Kustannustoimittamisen yksityiskohdat ovat sovittavia asioita. Itse hankin täyden toimituspalvelun, joka on pitänyt lausunnot käsikirjoituksista, ajatusten vaihtoa pohdituttavista asioista sekä viimeistellyn käsikirjoituksen teknisen oikoluvun ennen julkaisua. Maksettava korvaus riippuu tekstin pituudesta, työn määrästä ja aikataulutuksesta. Tarjous muotoutuu jokaisen käsikirjoituksen mukaan, joten mitään vakiosummaa ei voi määritellä. Oikoluku on myös mahdollista hankkia sellaisenaan, mutta siihen, riittääkö se julkaistavalle tekstille, ei ole oikeaa vastausta. Se on tiedettävä itse. Oikolukija ei anna palautetta kokonaisuudesta.

Kustannustoimitukseen toimitettavan käsikirjoituksen on hyvä olla eheä, valmis kokonaisuus, muutoin tarjousta tehtäessä on sovittava useammasta läpiluvusta ja lausunnosta, mikä tietysti nostaa kustannuksia. Edullisemmin selviää, kun käsikirjoitus on niin valmis kuin millaiseksi sen itse saa hiottua; lausunnon perusteella on täten helpompi tehdä tarvittavia muokkauksia. Jos teksti on vasta muovailuvaiheessa, voi lausunto lähteä viemään tekstiä sellaiseen suuntaan, mihin sitä ei välttämättä itse ole suunnitellut — ja tämä voi olla hyväkin asia. Kannattaa miettiä siis etukäteen: onko käsissä kasa muovailumassaa, jota lähdetään yhdessä kustannustoimittajan kanssa muotoilemaan, vaiko melko valmis taideteos, jonka tasapaino tarvitsee vähän tukea ja sivut hiukan hiomista?

Tekstin taitto

Taitonkin voi ostaa — palveluja tarjoavat monetkin eri tahot — mutta mielestäni tekstinkäsittelyohjelmat ovat nykypäivänä varsin edistyneitä ja tarkoituksenmukaisia. Olen toteuttanut taiton tavanomaisella tekstinkäsittelyohjelmalla, jonka kommervenkit ja kikkailut ovat mukana jo muutoinkin jokapäiväisessä elämässäni. Taittovalmista tekstiä (pdf-muodossa) BoD.lle toimitettaessa on myös se hyvä puoli, että erillisiä leikkausvaroja tekstiin ei tarvitse laittaa, vaan se voidaan määritellä laskettavaksi tiedostoon päälle. Käytännössä taittoa tehdessä ei siis tarvitse kuin toimia sen mukaan kuin miltä kirja näyttäisi painettuna. Yllättävän yksinkertaista.

Kärsivällisyyttä kuitenkin tarvitaan roima annos, jos tekstinkäsittely ei ole tuttua, ja itse onnistuin vuosien käytön jälkeenkin saamaan sivunumerot sekaisin. Fontin koko aiheutti kuitenkin eniten haastetta; sen näkemiseksi vaadittiin erillinen, maksullinen koevedos. Varsinaiseen julkaisuun vaihtui niin fontin koko kuin tekstien asettelu sivuilla, jolloin sivumäärä ja painokustannukset nousivat. Koin koevedoksen kuitenkin tarpeellisena lukutuntuman tähden, ja seuraavaa osaa toteuttaessani käytin jo edellisestä tehtyjä pohjia. Kerran hyvin tehty työ vie pitkälle.

Kirjan kansi

Kansitaidetta on hyvä miettiä jo ennen kuin teksti on valmiina painoon, muutoin voi tulla helposti kiire ja syntyy turhaa sähläämistä. Kannen kanssa vain mielikuvitus on rajana ja budjetti niin suuri kuin lompakko antaa myöten. Verkostojaan voi hyvä hyödyntää, ja moni kansainvälisillä kentillä toimiva indie on löytänyt kansitaiteilijansa digitaalisista verkoista (esim. DeviantArt). Hintahaarukka on hyvinkin laaja (muutamasta kymmenestä dollarista satoihin), ja vaikka rahaa olisikin, on sopivan toteuttajan ja toteutuksen löytäminen aikaa vaativa prosessi, tekijänoikeuksista ja rojalteista puhumattakaan.

Itsekin kävin keskusteluja muutamankin taitelijan kanssa, mutta jouduin lopulta luopumaan unelmastani saada uniikki kansikuva budjetin ja toteutustavan asettamien rajoitusten vuoksi. Päädyin lopulta kalastelemaan verkosta Creative Commons -lisenssillä varustettuja maalauksia, joihin olen ollut enemmän kuin tyytyväinen. Netti on näppärä paikka, mutta tekijänoikeuksista pitää olla erityisen tarkkana; vaikka maalaus itsessään olisikin jo vapaata riistaa, ei siitä otettu valokuva tai skannaus välttämättä ole.

Kansitaide on kuitenkin vain pieni osa kannen työstämistä. BoD:lla on tarjolla kansilaskuri, joka antaa tarkat ja työtä helpottavat mitat, mutta sitä varten tekstin taiton pitää olla valmiina ja sivumäärä selvillä. Pehmeäkantisen kirjan kannen toteutus on huomattavasti helpompaa kuin kovakantisen, ja itse suosittelisin lähtemään prosessiin juurikin pehmeäkantisen kautta, toisin kuin allekirjoittanut, jonka omapäisyys ei antanut periksi ja sen seurauksena ensimmäisen painoksen selkämys kömmähti millin verran vinoon. Virhe korjattiin toiseen painokseen. Jokaisesta versiosta on kuitenkin maksettava erillinen toimeksianto, joten taloudellinen tekijä on tarkka kantensa asetuksista ja pitää versiot minimissä.

Kansi on täysin mahdollista tehdä vaikkapa vanhalla Paint-ohjelmalla (en suosittele). Käytännössä mikä tahansa kuvankäsittelyohjelma sopii tarkoitukseen (itse käytän Adoben InDesignia), mutta sen käyttöön on hyvä tutustua ja harjaantua ennen oikeaa tarvetta. Muutoin hoppu ja hätä käyvät kiinni, ja hosuminen aiheuttaa vain stressiä. Suosittelenkin tekemään kannesta vedoksia ja erilaisia versioita jo kauan ennen tekstin taittamista. Sitten, kun julkaisu lähestyy, ei tarvitse tehdä enää muuta kuin laittaa mitat kohdalleen, selkämys keskelle (laskuri kertoo selkämyksen leveyden) ja ei muuta kuin viimeistelemään. Ovatko viivakoodi ja ISBN-numero näkyvillä? Onhan teksti selkeä, kuva korkealaatuinen, fontti tyyliin sopivaa? Liian iso teksti ei haittaa, mutta liian pientä pränttiä ei lue kukaan. Värejä on hyvä miettiä jo varhaisessa vaiheessa, mutta ennen kaikkea sitä, onko kannen tunnelma oikeanlainen: johdatteleeko se lukijan kirjan maailmaan ja tarinaan?

Julkaisu

Varsinainen julkaisu on muutaman päivän odottelun takana, mutta e-kirjaksi muuntaminen vie pari viikkoa. Tiedot kirjasta menevät verkkokauppoihin ja Goodreads-palveluun, mutta esimerkiksi kotimaisen Risingshadow’n suuntaan kirjailijan tulee olla itse aktiivinen. Loppu on kiinni lompakosta: markkinointia voi tehdä juuri niin paljon ja sillä tavalla kuin pystyy. Itse hankin muutaman somekampanjan ensimmäiselle kirjalle kokeilun vuoksi. Tein sitä varten videon, jonka materiaali oli tekijänoikeusvapaata ja jonka taustamusiikit loin itse improvisoiden.

Kirjoittaminen ja kustantaminen ovat ajasta ja rahasta riippuvaisia: niitä on ollut vain pakko säästää, laittaa talteen ja käyttää tarpeen mukaan. Indienä toimiminen sopii minulle hyvin; tykkään tehdä itse ja erilaisia asioita, pidän haasteista ja uusien asioiden oppimisesta. Käytän mieluummin aikaa kuin rahaa. Jos renessanssitaiteilijuus ei tunnu omalta jutulta, kannattaa olla realisti ja ryhtyä säästämään ulkopuolisten palveluiden hankkimiseksi.

Uskallus

Kolmas indiekirjailijan kannalta olennainen elementti on uskallus, josta on eniten hyötyä julkaisun jälkeen. Markkinointi nimittäin vaatisi enemmän uskallusta kuin mitä minulla henkilökohtaisesti on.

BoD:n markkinointiohjeissa kannustetaan erilaisiin myyntitapahtumiin ja tempauksiin ja vaikkapa juttuidean lähettämiseen paikallislehteen. Julkisuus ei kuitenkaan kiehdo, vaikka vähäiselläkin sellaisella voisi olla vaikutusta kirjamyyntiin. Pitäisi olla röyhkeämpi ja omahyväisempi — mistä omakustantajia on juurikin nuhdeltu. En ole lähetellyt niteitä kirjablogeihin nettinäkyvyyden toivossa enkä tyrkytä tietoa teoksistani niille, jotka eivät minua sosiaalisessa mediassa jo seuraa. Miksi? En ainoastaan siksi, ettei minulla ole varaa jaella ilmaiskappaleita, mutta myös siksi, etten ole kehdannut. Ajattelen syvällä sisimmässäni, että mitäpä siitä huutelemaan, tämähän on vain omakustanne; taustalla ei ole ollut kustantamoa, ei portinvartijaa, ei laadunvarmistusta. Ei vaikka lopputulos on ammattimaisesti kustannustoimitettu, painotuote huolella tehty ja suhtaudun kirjoittamiseen vakavasti ja välillä vähän liiankin kriittisesti.

Vaikka olen saanut paljon positiivista palautetta, erittäin kannustavia kritiikkejä, ja Kaaren kertomus on levinnyt omakustanteeksi varsin laajalti kirjastoihin ja lukijoille ilman minkäänlaista markkinointia, olen indiekirjailijana syvällä kirjakaapissa, enkä ole paljastanut asiaa perheeni lisäksi kuin läheisimmille ystäville. Kollegani, muut sukulaiset ja tuttavat ovat täysin tietämättömiä. Minulla ei ole halua saada huomiota. Teksti on tärkeämpi ja tarinan takiahan minä tätä teen.

Tärkein neuvo, jonka voin kirjansa omakustantamista harkitsevalle antaa, on lupa ja velvollisuus arvostaa omaa tekemistään. Anna tekstillesi aikaa, paljon aikaa ja rakkautta. Hio se viimeiseen asti, tee lopputuloksesta ammattimainen tavalla tai toisella. Älä anna yhtäkään lisäsyytä niille tahoille, joiden mielestä suurimman osan omakustanteista soisi jäävän julkaisematta.


* * *

Lue lisää

Mistä kannet kirjaan? Kansitaiteilija kertoo

Palvelukustanteet — kannattaako?

Runokokoelman syntyvaiheista: haastateltavana Vesa Haapala

20. joulukuuta 2018

Suomen kustannusmaailma 2018



Kun kesällä uppouduin kuluneen vuosikymmenen julkaisutilastoihin ja kirja-alan uutisiin, en vielä tiennyt, mitä odottaa. Olen jo jonkin aikaa seurannut kustannusmaailman tapahtumia uteliaan sivullisen roolissa; ensin koska tieto on alalle pyrkivälle hyödyksi, mutta yhä enemmän siksi, että se on minusta kerta kaikkiaan kiehtovaa. Kirjan elinkaaren varrella kymmenet eri ammattilaiset vaikuttavat siihen, tuleeko teoksesta menestys, ja monet näistä ammateista ovat vielä viime vuosikymmenillä olleet sellaisia, että ainoa reitti osaajaksi on ollut perinteisen kisällioppimisen kautta.

Kirjankustantaminen on pysynyt suhteellisen samanlaisena koko historiansa ajan, ja tämä perinteikkyys antaa alalle glooriaa, joka hämärtää kirja-alan arjen näkymättömiin. Tilastoissa tätä glooriaa ei ole, vaan kustannusmaailman todellinen tila on lukijan nähtävissä. Erityisesti suurten kustantamojen julkaisuluvut paljastivat Finnan datassa yhtenäisen trendin, joka kertoo pitkään jatkuneesta laskusuhdanteesta.

Artikkelisarjan valmisteluvaiheessa huomasin monen kustantamon julkaisukäyrän katkeavan, mikä kieli siitä, että kustantamo oli joko lopettanut toimintansa tai ajautunut konkurssiin. Kustantamoihin liittyvissä uutisartikkeleissa haiskahtaa draama, kun menestyvät kirjailijat ja kustannustoimittajat lähtevät omille teilleen, pienet kustantamot tulevat isompien nielemiksi ja kirjailijat setvivät käräjillä kustannussopimuksiaan.

Kirjankustantaminen on yhtä lailla bisnestä kuin taidetta, ja nämä kaksi ottavat välillä näyttävästi yhteen — varsinkin sosiaalisessa mediassa, missä kirjailijat ovat jo vuosikausia ruotineet muun muassa kustantamoiden markkinointiväen näennäistä saamattomuutta. Paljon liikkuu myyttejä siitä, mitä kirja-alalle milloinkin kuuluu ja mitä kustantamojen kulisseissa tapahtuu. Usein kirjailijan ja kustantamon välille maalataan vastakkainasettelua, missä kustantamo on riistäjän roolissa: kustantaja mielletään vanhan laiskanpulskeaksi kapitalistiksi, joka elää köyhien taiteilijoiden hengentuotteilla, kun kirjailijoille itselleen jää pelkkiä pennejä myytyä kirjaa kohden.

Kuva teoksesta Aakkosia sosialistien lapsille (1912)

Pennit ovat tänään toki mennyttä päivää, ja samoin on ehkä syytä kyseenalaistaa, onko vastakkainasettelu aiheellinen. En aio tässä käydä syvemmin kustannussopimusten reiluuteen, mutta asenteet on vähäänkin syytä mainita, kun tarkastellaan kustantajien toimintaa.

Samoin on syytä olla tietoinen jo vuosia jatkuneesta julkisesta keskustelusta kirja-alan myllerryksestä. Kun yksi menee ennustamaan kirjan hidasta kuolemaa, kolme muuta kiirehtivät vakuuttamaan, että kirja-ala ei missään nimessä ole kriisissä. Viisas kirjailija lukkiutuu työhuoneeseensa ja jättää kriisipuheet muille, mutta käsikirjoituksen valmistuttua on syytä miettiä, miten tämä kaikki vaikuttaa oman teoksen selviytymismahdollisuuksiin. Kirjailijan ja kustantajan yhteinen tavoite on saattaa kirja mahdollisimman monen ihmisen luettavaksi, ja tämä on eittämättä vaikeutunut viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Jos olen jotakin tämän artikkelin taustatyöstä oppinut, se on, ettei yksikään selvitys tai tilasto pysty välittämään kirjamarkkinoiden täyttä kokonaiskuvaa. Kymmenittäin lehtiartikkeleita ja tusinan tutkimusta luettuani uskon ainakin tietäväni, mitä kirja-alasta tällä hetkellä julkisesti sanotaan — kuinka täydellisesti tämä kuvaa todellisuutta jää keskustelun aiheeksi.

Käyn siis tässä läpi laajan valikoiman aiheita, joista tällä hetkellä keskustellaan, ja toivon voivani maalata lukijalle kuvan, joka väistämättömästä epätäydellisyydestään huolimatta käy kokonaisvaltaisesta yleiskatsauksesta. Kirjoituksen lopussa on luettelo lähteistä, joita olen käyttänyt.

Lainauskorvaukset — kirja-alan uutisten hopeareunus

Kirjailijan elämässä viime vuosina tapahtuneista muutoksista on mahdoton puhua mainitsematta lainauskorvauksia. Lainauskorvauksia alettiin maksaa vuonna 2007, ja vuodesta 2017 alkaen Suomessa on maksettu samansuuruista lainauskorvausta kuin muissa Pohjoismaissa: 25 senttiä per laina [1]. Lainauskorvauksesta saavat osansa myös kääntäjät ja kuvittajat, minkä johdosta lastenkirjailijan saamat korvaukset ovat usein pienemmät kirjaa kohden [2]. Lasten- ja nuortenkirjoja kuitenkin lainataan innokkaasti, joten ne tuovat siitä huolimatta jopa kolminkertaiset lainauskorvaukset muuhun kaunokirjallisuuteen nähden [3].

Kirjailijaliiton kyselyn mukaan lainauskorvaukset muodostavatkin nykyään kaikista kirjallisista tuloista vähän päälle neljänneksen (27 %). Korvauksen yläraja on 30 000 €, joskin tämä rajoitus koskee tällä hetkellä vain kolmeakymmentä kirjailijaa [2]. Tyypillisempää on, että tekijä saa vuosittaista lainauskorvausta joitakin satoja euroja: tänä vuonna 70 % maksetuista lainauskorvauksista jäi alle viiteensataan euroon. Sanaston mukaan mediaani oli noin 200 € ja keskiarvo noin 945 €, eli lainauskorvauksissa pätee sama laki kuin kirjamyynnissä yleensä.

Maassamme on noin kaksituhatta tekijää, jotka ansaitsevat lainauskorvauksista 500-5000 € vuodessa. Määrä on oikeastaan melko suuri, kun ottaa huomioon, että Suomen kirjailijaliiton ja Suomen tietokirjailijat ry:n yhdistetty jäsenmäärä on neljätuhatta [4]. Tätä paremmin tienaavia on Suomessa vain muutamia satoja; viidentuhannen euron lainauskorvauksiin vaaditaan kaikkiaan 20 000 lainauskertaa, mikä yksittäisen kirjan kohdalla merkitsee jo sijoittumista bestsellerlistoille.


Tänä vuonna lainauskorvauksia maksettiin yli kahdeksan miljoonaa euroa jaettuna noin 8 300 saajan kesken [2]. Korvauksia maksetaan myös takautuvasti kolmelta edeltävältä vuodelta, eli summa saattaa vielä lähivuosina nousta, kun loputkin kirjailijat liittyvät Sanaston asiakkaiksi.

Teoksen julkaisseen kannattaakin tarkastaa oma statuksensa siltä varalta, että lainauskorvaushakemus on syystä tai toisesta jäänyt.

Kirjojen myyminen on vaikeutunut

Lainauskorvauksia tarvitaan, koska kirjoja ostetaan vuosi vuodelta yhä vähemmän. Kymmenen vuotta sitten kirjoja myytiin vielä 2,2 miljoonaa joka vuosi, nyt luku on alimmillaan käynyt 1,3 miljoonassa [5]. Kirjojen myyntiluvuissa näkyy viime vuodelta vihdoin kasvua eli kirjan kuolemaa on liian varhaista käydä povaamaan, mutta myyntilukujen pudotus kertoo siitä, että kirja-ala on ollut jonkinlaisessa kriisissä viime vuosien aikana.

Euromääräisistä myyntiluvuista näkee, että euromääräinen tappio on kuitenkin ollut jonkin verran loivempi. Uuden kirjan keskihinta kävi kymmenen vuotta sitten vajaassa 20 eurossa ja on siitä laskenut viimeisimpien arvioiden mukaan noin 18 euroon [6].



Kirjoja ostaa joka vuosi yhä useampi [7], mutta samalla kirjojen suurkuluttajien määrä on ollut tasaisessa laskussa. Kirjakauppaliitto määrittää suurkuluttajaksi henkilön, joka ostaa vuosittain yli kymmenen kirjaa [6]. Heidän merkityksensä kirjamarkkinoille on tuntuva, sillä jopa puolet kaikista kirjoista on menneinä vuosina olleet heidän ostamiaan.

Tutkimuksista ei löydy yksiselitteistä selitystä suurkuluttajien määrän vähenemiseen. Moni kuitenkin osoittaa syyttävää sormea kirjakauppoihin, joita on viime vuosina kritisoitu ns. "tiimarisoitumisesta": kirjakaupan hyllyistä yhä suurempi osuus varaan askartelu- tai toimistotarvikkeille [8]. Kustantajat kertovat saavansa kirjoja yhä hankalammin esiin kirjakauppoihin, mikä varmasti näkyy myös lukijoiden ostokäyttäytymisessä.

Samaan aikaan marketit ovat nousseet yhä tärkeämpään rooliin kirjamyynneissä: 29 % kirjoista ostetaan nyt ruokaostosten ohessa, mikä hätyyttelee jo kirjakauppojen 34 %:n osuutta [6]. Loput kirjat ostetaan verkkokaupasta tai suoraan kustantajalta. Kymmenen vuotta sitten Suomessa toimi yli 250 kirjakauppaa, nyt liikkeitä on arviolta enää 150 [8]. Kirjarakastajan kannalta marketit eivät kuitenkaan kelpaa kirjakauppojen korvikkeeksi, koska hyllyille mahtuu vain muutamia satoja nimikkeitä niiden tuhansien sijaan, joita kirjakauppa pitää myynnissä.

Myös lama on vaikuttanut ihmisten ostokäyttäytymiseen [8]. Aikaisempina vuosikymmeninä kirjakerhot ovat olleet tärkeä osa kirjamyyntiä, mutta nyt yhä harvemmat lukijat ovat kirjakerhojen asiakkaina. Bestsellerien määrät ovat nekin pudonneet niin, että kun kymmenen vuotta sitten suosittua teosta saatettiin myydä 100 000 kappaletta, määrä on nyt pudonnut puoleen.

Maailmalla verkkokauppajätti Amazon on jo jonkin aikaa herättänyt huolta suurten kirjakauppaketjujen kuten Barnes & Noblesin selviytymisestä [8]. Amazonia on tänä vuonna povattu pian saapuvaksi myös Pohjoismaihin, mutta tämän hetken tietojen valossa Amazon ei ole hankkimassa Suomeen toimipistettä aivan vielä [9]. Jo tällä hetkellä Amazon toimittaa tuotteita Suomeen, ja on mahdollista, että jotkut suurlukijoista ovat siirtyneet tilaamaan kirjansa verkosta alkuperäiskielellä.

Suomalainen Kirjakauppa on tähän mennessä onnistunut pitämään kiinni noin 100 miljoonan euron vuosittaisesta liikevaihdostaan [10], mutta Akateeminen kirjakauppa on ollut vaikeuksissa [11]. Akateemisen entinen johtaja Stig-Björn Nyberg syyttää Akateemisen aiempaa omistajaa Stockmannia liiallisesta sekaantumisesta kirjakaupan toimintaan, mikä hänestä tuhosi Akateemisen erityisosaamisen. Vuonna 2015 Akateeminen myytiin Bonnierille (johon myös mm. WSOY ja Tammi kuuluvat), mutta ainakaan tähän mennessä Akateemisen toimintaa ei ole vielä saatu voitolliseksi [12].

Kirjamyynnin lasku on ajanut myös kustantajat ahtaalle. Kustantajat ovat joutuneet vähentämään huonosti myyvän kirjallisuuden julkaisua, mikä näkyy ikävästi kirjailijankin työssä [8]. Anneli Kanto kirjoitti joitakin kuukausia sitten hylkäyskirjeistä seuraavasti:

Kustannusala on myös bisnestä. Se on syytä muistaa ja ymmärtää. Kustantamon on pakko myydä kirjoja voitollisesti tai se on pian entinen kustantamo. Kirjojen myynnin lasku on tosiasia. Kustantamojen yhteinen kakku ei kasva vaan kutistuu. Kustantamoissa kiristetään linjaa ja supistetaan julkaistavien teosten lukumäärää. Se tarkoittaa lisää hylsyjä. Etenkin novellistit ja runoilijat joutuvat kohtaamaan nämä taloudelliset reunaehdot. Kuten kustannusalan grand old man Heikki Reenpää sanoi, laatu ja myynti eivät kulje tasajalkaa, valitettavasti.

Kustantamojen halu välttää riskejä näkyy jossakin määrin myös esikoiskirjojen kohdalla [5]. Suurin muutos näyttää tapahtuneen juuri maailmantalouden kriisiaikoihin, jolloin esikoiskirjojen määrä tippui huomattavasti. Lasten- ja nuortenkirjailijoiksi pyrkivät ovat tilastoista päätellen saaneet osakseen kaikkein eniten hylkäyskirjeitä, mutta nyt julkaistujen esikoisten suunta näyttää onneksi kääntyneen nousuun.


Toinen syy hylkäyskirjeiden kasvavaan määrään voi olla työvoiman puute. Kustantaja Touko Siltala kommentoi tilannetta WSOY:n kirjallisuussäätiön vastikään tekemässä selvityksessä [8]:

Henkilöstö on vähentynyt ennen kaikkea suurissa kustantamoissa. Alalla on yleistynyt pienten talojen tuntema tilanne, jossa tekijöitä on kroonisesti liian vähän.

Kustantajat ovat viime vuosina ulkoistaneet työvoimaa tavallista enemmän, minkä seurauksena on vaikea sanoa tarkkaan, kuinka suuri osa kustantamoiden työntekijöistä on vähentynyt rahanpuuteen vuoksi [8]. Lasku vastaa kuitenkin jotakuinkin samaa käyrää joka esiintyy kirjamyynnin tilastoissa [5].


Konkursseja ja sisäistä draamaa

Kirjanmyynnin vaikeus on näkynyt siinä, kuinka moni kustantamo menee konkurssiin tai lappujen laittamisena luukulle. Esimerkiksi tämän vuoden tammikuussa Savukeidas Kustannus ilmoitti lopettavansa seitsemäntoista vuoden toiminnan jälkeen [13]. Savukeidas oli tunnettu runouden, esseiden ja klassikkokäännösten kustantajana, joka keräsi niin palkintoja kuin mainettakin, mutta rahaa kustantamo ei saanut. Erno Selänne, toinen Savukeitaan perustajista, totesi lopettamisen yhteydessä YLE:n haastattelussa, että "kustantaminen vie tavattomasti voimia eikä siinä ole taloudellisesti mitään järkeä" [14].

Monesti pienkustantamoilla alkaa hammastenkiristys siinä vaiheessa, kun lainat painavat päälle ja vuokrat pitäisi maksaa. Silloin täytyy miettiä, mistä saisi sellaisia kirjoja, jotka oikeasti myyvät. Sellaisia, joista ei itse välttämättä ole edes kiinnostunut.
— Erno Selänne, toinen Savukeitaan perustajista

Uusiakin kustantamoita on tullut viimeisen viiden vuoden aikana, mutta nähtäväksi jää, moniko niistä säilyy elinvoimaisina. Yksi kustantamoiden elämää kurjistava tekijä ovat kirjastot, jotka ennen olivat tärkeä rahanlähde varsinkin pienkustantajille [15]. Kuntaliitosten myötä kirjoja tilataan vähemmän, kun sama kappale on lainattavissa osana useamman kirjaston kokoelmaa [14].

Muille taidemuodoille myönnetään tuotantotukea, miksei pienilevikkisille kirjoillekin voisi. Nyt kustantamo toisensa jälkeen lopettaa.
— Reima Luoto, Suomen Kirjankustantajat ry

Siinä missä Savukeidas lopetti toimintansa velattomana, kustannusosakeyhtiö Paasilinna haettiin tämän vuoden elokuussa konkurssiin maksukyvyttömyyden vuoksi [16]. Paasilinnan kassassa oli rahaa enää joitakin tuhansia euroja, kun velat taas olivat noin 850 000 euroa. Selvityksessä ilmenee, että konkurssin pääasiallisena syynä olivat liialliset kulut yrityksen kasvuvaiheessa samalla, kun rahaa ei kertynyt kirjamyynneistä tarpeeksi. Tällä hetkellä monet kirjailijat odottavat konkurssipesältä saataviaan, mutta kun velka on näin suuri, on mahdollista, että konkurssi raukeaa ja rahat jäävät kokonaan saamatta.

Viime vuosina kirjailija ja kustantaja ovat muutenkin välillä olleet vastakkain oikeusistuimessa; kirjailija Sofi Oksanen ja kustantamo Bazar saivat kaksi vuotta sitten vihdoin sovittua kustannussopimuksen raukeamisesta seuranneen kiistansa [17], mutta tapaus toimii varoittavana esimerkkinä siitä, mitä alalla voi tapahtua.

Kustantamojen kulisseissa tuntuu viime aikoina olleen jännitteitä, ja varsinkin WSOY on toistuvasti ollut uutisissa kirjailijoiden ja kustantamon työntekijöiden eroamisten vuoksi [18]. Myös Otavalla on nähty joitakin vuosia sitten radikaaleja muutoksia, kun kustantamoa yli sata vuotta johtaneet Reenpäät vetäytyivät yrityksen johtotehtävistä [19]. Toinen historiallinen merkkipaalu saavutettiin, kun vuonna 1872 perustettu Weilin+Göös lopetti vuonna 2011 olemassaolonsa [20]. WSOY:n alaisuuteen siirtynyt kustantamo katosi vähin äänin myöskin tuotemerkkinä: Kansalliskirjastosta ladatussa aineistossa Weilin+Göösin julkaisut pysähtyvät vuonna 2011 seinään.

Murroksen merkkejä

Kustantamoiden sisällä varmasti myös kysytään, mikä kirjan on rooli maailmassa, jossa yhä harvempi pitää painomediaa ensisijaisena tiedonlähteenään. Nykypäivän nuoret hakevat tietonsa YouTubesta tai muista videotoistopalveluista [8], ja kirja-alan haasteena on ollut löytää tilaa digitalisoituvassa arjessa. Kirjastoissa lukutottumusten muutos on näkynyt muun muassa siinä, että kirjastot tarjoavat nyt paljon muita palveluita kirjalainaamisen rinnalla [21]. Varsinkin kirjastoissa pidettävien tapahtumien määrä on noussut viime vuosina huimasti [22].


Yli 40 % suomalaisista on sitä mieltä, että kirjastot parantavat heidän elämänlaatuaan huomattavasti [21]. Kirjastot toimivat paikkoina, joissa ihmiset tapaavat toisiaan, oppivat uusia taitoja, lukevat lehtiä tai työskentelevät. Pääkaupunkiseudun kirjastot tarjoavat monenlaisia harrastemahdollisuuksia alkaen 3D-tulostimista erillisiin käsityöverstaisiin, ja Helsingin keskustaan vasta-avattuun Oodiin kuuluu jopa musiikkistudio [23].

Digitalisaatio tarjoaa kirja-alalle myös mahdollisuuksia. Isojen kustantamojen valta-aseman murtuminen on luonut pienille, ketterille kustantamoille tilaisuuksia menestyä, koska pienkustantajat pystyvät nopeammin vastaamaan alalla tapahtuvaan muutokseen [15]. Toisaalta myös kirjamyynnin vaikeus luo muutospaineita: koska pienkustantamot eivät saa teoksiaan kirjakaupan hyllylle, ratkaisuja haetaan sähköisistä formaateista. Esimerkiksi runoutta ja kokeellista kirjallisuutta kustantava Poesia julkaisee useimmat teoksensa ilmaiseksi pdf:nä puoli vuotta teoksen ilmestymisen jälkeen [24].

Tällä hetkellä alalla odotetaankin digijulkaisujen parantavan myyntilukuja lähivuosina. Äänikirjojen myynti kolminkertaistui vuonna 2017 edellisvuoteen nähden [25], minkä ajatellaan johtuvan siitä, että ihmiset ovat tottuneet kuuntelemaan podcasteja älypuhelimellaan [8]. Lukuaikapalvelut mahdollistavat nyt rajattoman äänikirjojen kuuntelun kuukausimaksua vastaan [25], ja samoissa palveluissa tarjotaan myös sähkökirjoja. Sähkökirjoja ostetaan yleensäkin yhä enemmän: viime vuonna Elisa Kirja -palvelun kautta ladattiin 650 000 kirjaa, ja myynnin sanotaan lähestyvän jo pokkarien myyntimääriä [26].

Äänikirjojen haasteena on kuitenkin niiden tuottamisen kalleus [27]. Tämä näkyy monin tavoin myöskin kirjailijan suuntaan, sillä siinä missä kirjailija saa keskimäärin 23 % sähkökirjan myyntihinnasta, äänikirjoista tekijänpalkkiota tulee tästä ainoastaan puolet [28]. EU on joitakin kuukausia sitten viimein sallinut sähköisten julkaisujen arvolisäveron alentamisen, minkä seurauksena Suomeen suunnitellaan nyt ääni- ja sähkökirjoille laskemista 10 %:een veroprosenttiin [29]. Muutoksen myötä erityisesti sähkökirjojen hintojen voi ennustaa laskevan ja myynnin samalla nousevan, kun digijulkaisusta tulee ostajalle kannattavampi vaihtoehto.

Ääni- ja sähkökirjat tavoittavat erityisesti 20-40 vuotiaat lukijat — usein sellaiset, joita perinteiset kirjakaupat eivät kiinnosta [6, 8]. On myös näyttöä sille, että monet, jotka kuuntelevat äänikirjoja, tarttuvat sen johdosta innokkaammin myös painettuun kirjaan [8]; kirjan pariin vetäydytään, kun kaivataan etäisyyttä arkeen. Siksi vaikuttaakin todennäköiseltä, että monet kirja-alan ongelmista ovat osin olleet peräisin siitä, etteivät kirjat ja lukijat ole löytäneet toisiaan. Ehkä suomalaisten lukuinto lähtee vielä kasvuun, kun kirjamyyjät kehittävät omat versionsa Netflixin kaltaisista suositusalgoritmeista, jotka räätälöivät tarjonnan juuri kyseistä lukijaa varten.

Rahaa kirjan julkaisuun tarvitaan vähemmän kuin aiemmin

Muutokset painotekniikassa ovat nekin muuttaneet kustannusmaailmaa. Ennen digitaalipainatuksen kehittämistä painosmäärät täytyi tietää ennalta, ja oli riski, että kustantamo teki tappiota liian suurena tilatun painoksen vuoksi. Pienet painokset ovat usein isoja kalliimpia kirjaa kohden, mikä osaltaan on vaikeuttanut pienkustantajien toimintaa.

Nyt kirjoja voi kuitenkin painaa kappale kerrallaan halvalla sitä mukaan, kun niitä tilataan. Tämän varaan esimerkiksi Books on Demand -omakustannepalvelu perustuu [30]. Omakustantaminen on yleistynyt paljon varsinkin viiden viime vuoden aikana, mikä näkyy Kansalliskirjaston tilastoissa BoD:n julkaisemien nimikkeiden määrässä:
Suurin BoD:n käyttäjäryhmä ovat harrastelijat (68 %), mutta kirjalliset ammattilaiset muodostavat jo 8 % palvelun käyttäjistä [31]. Kirjailijat ovat yhä valmiimpia julkaisemaan teoksensa itse. Tämä johtuu osin siitä, että kustantamot välttelevät epäkaupallista kirjallisuutta, mutta kustantamon valta kirjallisuuden välittäjänä lukijoille on myös viime vuosina murtunut; monet nimekkäät kirjailijat perustavat oman kustantamon, koska omakustantaminen tarjoaa vapautta kustantamon määräysvallasta: päätökset kirjan sisällöstä ja ulkoasusta siirtyvät kirjailijalle, eikä tämän tarvitse luovuttaa oikeuksiaan ulkopuolisen haltuun. Perinteisessä kustannussopimuksessa oikeudet pysyvät kustantajalla, kunnes kustantaja päättää olla enää painattamatta kirjaa [32].

Tarvepainatus ja digitaaliset julkaisut ovat näin myös muuttaneet sitä, mitä kustannussopimukseen tarvitsee kirjata, koska tekijänoikeuslain mukaan oikeudet jäävät muutoin helposti pysyvästi kustantajalle. Käsikirjoitusta myydessä kannattaa siis tällä hetkellä varmistaa, että ääni- ja sähkökirjojen oikeuksista on erikseen sovittu kriteerit, joiden perusteella oikeudet palautuvat ajan myötä kirjailijalle.

Luetaanko kirjoja enää?

15-24 -vuotiaat viettävät keskimäärin 24 minuuttia päivässä lukien kirjaa, kun taas Internet vie päivästä jopa 300 minuuttia [33]. Nuorten heikosta lukutaidosta puhutaan nykyään paljon, ja myös valtio on herännyt kannustamaan nuoria lukemaan [34]. Syy nuorten heikossa lukuinnossa ei monien mukaan ole pelkästään netin käytössä, vaan selitys löytyy aikuisten esimerkin puutteesta [35]. Vain neljännes lukee usein lapsilleen, minkä johdosta lasten lukutaito ja lukuinnostus ovat heikentyneet [34].

Nuoret eivät myöskään löydä heitä kiinnostavia kirjoja yhtä helposti kuin aiemmin [35]. Twitterissä kirjailijat kuuluttavat nuortenkirjoille lisää näkyvyyttä niin mediassa kuin kirjakaupoissa ja pitävät keskustelua osin jopa vääristyneenä, koska ongelmasta puhutaan kuitenkaan tarttumatta jo tarjolla oleviin ratkaisuihin:


Tilastollisesti kaikkein vähiten kirjoja ostavat Itä-Suomen maaseudulla asuvat matalasti koulutetut yli 50-vuotiaat miehet [6]. Yleensäkin koulutuksella on suuri merkitys lukuintoon, sillä siinä missä yliopiston tai korkeakoulun käyneistä 92 % ostaa vuosittain kirjan, peruskoulun käyneistä kirjoja ostaa vain noin puolet. Naiset ovat jonkin verran miehiä innokkaampia lukijoita, ja pääkaupunkiseudulla kirjoja ostetaan enemmän kuin muualla maassa. Surullinen totuus on, että monilla paikkakunnilla kirjakauppoja ei enää ole, mikä väkisinkin hankaloittaa lukemista [8].

Vuonna 2017 tehdyn tutkimuksen mukaan lukeminen on silti yhä naisten yleisin harrastus [36]. Noin puolet ilmoittaa lukevansa kaunokirjallisuutta vähintään kerran viikossa; yli 30-vuotiaiden selkeä suosikkigenre on jännitys, nuoremmilla voiton taas vie fantasiakirjallisuus. Muita naisten suosimia lajeja ovat historialliset romaanit, rakkausromaanit sekä huumori.

Yleisesti ottaen suomalaiset lukevat paljon tietokirjallisuutta [6]. Historia ja muistelmat ovat nostaneet suosiotaan, ja kaunokirjallisuuden puolella spekulatiivinen fiktio (fantasia ja tieteiskirjallisuus) on viime vuosina kasvattanut lukijakuntaansa eniten. Spekulatiivista fiktiota ostetaan hyvin paljon käännöksinä, mutta sopii toivoa, että myös kotimainen kirjallisuus löytää tulevaisuudessa näiden lukijoiden tietoon. Spekulatiivista fiktiota Suomessa on vuodesta 2012 edistänyt erillinen osuuskunta Osuuskumma [37].

Tilastoista on vaikea sanoa, onko kirjamarkkinoilla tapahtumassa jonkinlainen genremurros, mutta se vaikuttaa mahdolliselta. Spefiä lukevat kasvavissa määrin myös keski-ikäiset suomalaiset, kun genre on perinteisesti vedonnut erityisesti nuoriin [6]. Aikuisille suunnattua fantasiaa ja tieteiskirjallisuutta on aina ollut olemassa, mutta mm. Game of Thrones -televisiosarja on viime aikoina tuonut sen paremmin yleisön tietoon. Genren suosio vaikuttaa varmasti myös siihen, minkälaisia käsikirjoituksia kustantamot ottavat kustannusohjelmaansa.

Suomalaisella kirjallisuudella on kysyntää

Suomalaisia teoksia julkaistaan vuosittain ulkomailla noin 40 eri kielellä [38]. Teoksia käännetään erityisesti muille Euroopan kielille, kaikkiaan 300-400 teosta per vuosi. Parin viime vuoden aikana käännöksiä on nähty enemmän, koska Suomi oli vuoden 2014 Frankfurtin kirjamessujen teemamaana, minkä seurauksena käännöksiä myös myytiin paljon tavallista enemmän.


Suomalaisen kirjallisuuden yksi haaste on, että kirjasta tarvitaan tavallisesti näytekäännös, jotta ulkomainen ostaja ymmärtäisi kirjan sisällön [8]. Näytekäännösten tuottaminen maksaa, eikä kirjailija itse voi useinkaan edes käännös kädessä noin vain tarjota käsikirjoitustaan ulkomaiseen kustantamoon: maailmalla kirjallisuusagentit ovat perinteisesti toimineet kirjailijan ja kustantajan välikätenä, eikä Suomessa ole ollut agentuureja kuin vasta aivan viime vuosina, jollei suurten kustantamojen sisäisiä käännösoikeuksien myyntiosastoja lasketa. Monesti lähin agentuuri on löytynyt suomalaiskirjailijalle Ruotsista [39].

Nyt Suomessa toimii ainakin kolme agentuuria. Vuonna 2009 perustettu Elina Ahlbäck Literary Agency oli Suomen ensimmäinen [39], sitä seuraava, Maisteri Kousan Agentuuri perustettiin vuonna 2011. Tuorein aloitti toimintansa aivan viime vuonna, kun Gummerus, Teos ja Schildts & Söderströms perustivat yhdessä Helsinki Literary Agency -nimisen agentuurin.

Kirjallisuusagentti Elina Ahlbäck sanoi viime vuonna YLE:n haastattelussa, että suomalainen kirjallisuus herättää nyt kiinnostusta ulkomailla [39]. Hän arvelee, että kirjallisuusagentteja on Suomeen tullut vähän, koska työ on hyvin aikaa vievää: teoksia myydäkseen kirjallisuusagentin täytyy lentää säännöllisesti kansainvälisille kirjamessuille verkostoitumaan, ja sopimukset syntyvät pitkälti suhteiden kautta. Agentin täytyy voittaa kustantamon luottamus ja myös tunnettava kulttuuri, johon kirjaa pyrkii myymään: sama kirja tai myyntitaktiikka ei toimi joka puolella maailmaa.

Agentuurien määrän kasvaminen on kirjailijalle hyvä uutinen siinä mielessä, että käännökset kasvattavat kirjailijan lukijakuntaa. Rahallisesti käännökset taas eivät usein ole merkittävä tulonlähde: keskimäärin 5 % kirjailijan tuloista tulee ulkomaiden myynneistä [28]. Toisaalta on todennäköistä, että Suomesta löytyy vielä samanlaisia maailmanmenestyksen saavuttavia kirjailijoita kuin muista Pohjoismaista (jollei kourallista nykyisiä bestsellerkirjailijoita lasketa). Esimerkiksi nuortenkirjallisuuden puolella sekä Salla Simukan ja Maria Turtschaninoffin teoksista ollaan jo parhaillaan tekemässä englanninkielisiä elokuvia [39].

Ehkä valittuja käsikirjoituksia hiotaan tulevaisuudessa jo editointivaiheessa vastaamaan ulkomaisten ostajien tarpeisiin — agentit nimittäin ottavat joskus osin myös kustannustoimittajan roolin parantaakseen käsikirjoituksen myytävyyttä. Jos suomalainen kirjallisuus lyö lähivuosina läpi samalla tavoin kuin skandinaaviset dekkarit ovat tehneet, voi siis hyvin olla, että yhteistyö kirjallisuusagenttien kanssa tulee osaksi myös monien suomalaiskirjailijoiden arkea.

Loppusanat

Kirja-ala on viime vuosina joutunut keksimään itseään uudestaan pysyäkseen digitalisaation tahdissa. Tällä hetkellä kustantamoissa opetellaan yhä tavoittamaan lukijat uusien medioiden kautta, oli se sitten äänikirjoina tai sosiaalisen median markkinoinnin kautta.

Pahiten kirjamyynnin vaikeudesta ovat saaneet kärsiä runouden ja novellien kaltaiset vähän luetut kirjallisuuslajit — eivät laadun puutteen takia, vaan koska myynnin väheneminen on pakottanut kustantajat valitsemaan kirjoista ne, jotka vetoavat suurimpaan lukijakuntaan. Samalla bestsellertilastoissa myynti on puolittunut, pakottaen kustantamot miettimään uusia toimintatapoja, jotteivät ne ajautuisi konkurssiin.

Toisaalta muutos on ollut kirjailijoille myös mahdollisuus: teoksia julkaistaan yhä enemmän omakustanteina, ja myös pienkustantamot ja osuuskunnat pystyvät löytämään lukijoita ennennäkemättömällä tavalla Internetin kautta.

Suurin haaste onkin löytää sinne, missä lukijoita löytyy. Niin nuoret kuin aikuiset lukevat yhä mielellään, mutta kirjakaupat eivät enää ole samanlaisessa roolissa kuin aiemmin. Nyt kustantamot suuntaavat kirjallisuustapahtumiin [8] ja kirjastot avaavat ovensa ihmisten väliselle sosiaaliselle kanssakäymiselle saadakseen ihmiset palaamaan kirjojen pariin.

Kirja-alaa ravistellut teknologinen murros on vielä siinä määrin tuore, että mikä tahansa saattaa olla mahdollista. Vaikka moni mahdollisuus on ollut uhka, nyt näyttää siltä, että teknologia tarjoaa myös uusia alkuja; kustannusalan perinteikäs glooria on ehkä saanut kolauksen, mutta kirjailijan ammatti ei ole vielä menossa minnekään.

Muut artikkelisarjan osat


Lähteet ja viitteet

[1] https://www.sanasto.fi/lainauskorvaus/

[2] https://www.sanasto.fi/sanaston-joulukuun-tilitys-2018-lukuina/

[3] https://www.kirjailijaliitto.fi/wp-content/uploads/2018/09/Kirjailijoiden-taloudellinen-asema-Suomessa-2017.pdf

[4] https://www.kirjailijaliitto.fi/medialle/tilastoja-ja-tutkimuksia/ ja https://www.suomentietokirjailijat.fi/yhdistys/yhdistys.html

[5] http://tilastointi.kustantajat.fi/WebReport.aspx?DetailedReportsArea=True&language=FI

[6] https://kirjakauppaliitto.fi/wp-content/uploads/2017/12/Suomi-lukee_20140526.pd

[7] Vuoden 2013 tilastoissa suomalaisista 78 % ilmoitti ostavansa vuodessa ainakin yhden kirjan. Vuonna 2003 luku oli 76 % ja vuonna 1995 vain 69 %. (Lähde: katso viite 6.)

[8] https://www.wsoy-kirjallisuussaatio.fi/userassets/uploads/kriisipuheestatekoihin_selvityskirjaalasta.pdf

[9] https://yle.fi/uutiset/3-10550121

[10] https://www.finder.fi/Holding-yhti%C3%B6/Suomalainen+Kirjakauppa+Oy+P%C3%A4%C3%A4konttori/Helsinki/yhteystiedot/176177

[11] https://yle.fi/uutiset/3-9794056

[12] https://www.finder.fi/Tukkuliike/Bonnier+Books+Kauppa+Suomi+Oy/Helsinki/yhteystiedot/3087218

[13] https://fi.wikipedia.org/wiki/Savukeidas

[14] https://yle.fi/uutiset/3-10034637

[15] https://yle.fi/uutiset/3-7367942

[16] https://www.is.fi/taloussanomat/art-2000005862502.html

[17] https://yle.fi/uutiset/3-9330790

[18] https://yle.fi/uutiset/3-5911244

[19] https://yle.fi/uutiset/3-5520388

[20] https://yle.fi/uutiset/3-5668446

[21] https://yle.fi/uutiset/3-10394486

[22] http://tilastot.kirjastot.fi/

[23] http://www.helmet.fi/fi-FI/Kirjastot_ja_palvelut/Keskustakirjasto_Oodi/Palvelut

[24] https://poesia.fi/mika-on-poesia/

[25] https://www.ess.fi/uutiset/kulttuurijaviihde/art2409137

[26] https://www.aamulehti.fi/a/200443128

[27] https://esaimaa.fi/uutiset/kulttuuri-ja-viihde/da6116e5-b996-46db-aca9-007d59a8a420

[28] https://www.kirjailijaliitto.fi/wp-content/uploads/2018/09/Kirjailijoiden-taloudellinen-asema-Suomessa-2017.pdf

[29] https://vm.fi/artikkeli/-/asset_publisher/sahkoisten-julkaisujen-arvonlisaverotukseen-valmistellaan-kevennysta

[30] https://www.bod.fi/lisatietoja-bod.html

[31] https://www.kirjailijaliitto.fi/kirjailija-lehti-artikkeli/kirjailijasta-oman-elamansa-kustantaja/

[32] https://www.kirjailijaliitto.fi/kirjailijalle/kustannussopimus-ja-muut-sopimukset/

[33] http://www.stat.fi/tup/suoluk/suoluk_kulttuuri.html

[34] https://minedu.fi/artikkeli/-/asset_publisher/kansallinen-lukutaitofoorumi-vastaamaan-lukutaidon-ja-lukuinnon-haasteeseen

[35] https://yle.fi/uutiset/3-10476048

[36] https://kirjakauppaliitto.fi/wp-content/uploads/2017/12/media_Kirjakauppaliitto-tutkimus-Naisten-lukeminen-2017.pdf

[37] http://osuuskumma.fi/mika_on_osuuskumma/jaseneksi-osuuskummaan/

[38] https://www.finlit.fi/fili/kirjallisuusvienti/tilastoja-ja-selvityksia/

[39] https://yle.fi/uutiset/3-9562225

Mitä muut lukevat