8. heinäkuuta 2018

Kirjoittamispäiväkirja #2, osa 6


Enkelikuoro laulaa, pasuuna soi! Pakkohan se on uskoa, että ihme on tapahtunut. Proosaluonnos on viimeinen valmis ja lähetetty koelukijoille; tekstillä on alku, keskikohta ja loppu. Aurinko paistaa ja tämä uurtaja voi viimein hengähtää.

Syksyn epätoivon alhossa tuntui jo, ettei käsikirjoitus ikinä tule valmiiksi. Alku on tässä tarinassa toki myös teknisesti hankala, ja keskikohdan haasteiden jälkeen tarina rullasi jo pitkälti omalla painollaan loppuun. Alun haasteista kertoo, että jouduin korjailemaan tekemiäni virheitä vielä minuutteja ennen tekstin jakamista lukijoille. En ole vieläkään tyytyväinen siihen, mutta ilman koelukijoiden palautetta sotkisin sen entisestään. Kaikki aikanaan.

Alkuperäinen deadlineni humahti ohi, mutta olin onneksi varautunut siihen. Kirjoitin neljässä päivässä 13 000 sanaa juhannusviikon aikana, ja vielä toiset samanlaiset sitä seuraavana — pari päivää ennen kesäkuun loppua.

Nyt olen vapaa pitämään ensimmäisen aidon kesälomani viiteen vuoteen. En edes muista aikaa, kun olen viimeksi ollut vapaa siitä jatkuvasta nakertavasta tunteesta, että minun pitäisi olla kirjoittamassa, ja nautin jo siitäkin, että voin kerrankin seurata kaikkia niitä muita tarinaideoita, jotka tavallisesti laitan syrjään, jotten uppoaisi uuteen projektiin.

Mutta nyt on hyvä hetki luonnostella novelleja, lukea kirjoja ja — tietysti — syödä mansikoita riippumatosta käsin. Kuljen jo haaveilemassa kirjan tulevista kansista, mutta siitä ei varmaan ole haittaa?

Elokuussa avautuu sitten suuri tuntematon. Uskallanko palautteen jälkeen laittaa tekstin eteenpäin? Seuraako tästä kokonainen uusi editointikierros? Onko teksti todella kypsä kustannustoimittajan syyniä varten, vai jänistänkö juuri ennen h-hetkeä? En aivan rehellisesti tiedä.

Syksy sen kertoo. Siihen asti, mansikoita!

24. kesäkuuta 2018

Onko huono kirja sittenkin hyvä kirja?



Olen pohtinut…

Onko mahdollista, että hyvä kirja ei ole paras kirja?

Miksi luemme niin monia kirjoja, joista emme julkisesti uskalla myöntää pitävämme? Sama pätee myös vaikkapa elokuviin. Käymme katsomassa "roskaleffoja" ja nautimme niistä, mutta valitsemme tarkoin, kenelle hehkutamme niistä. Kovan paikan tullen olemme kuitenkin usein valmiit puolustamaan suosikkejamme verisesti — tai ainakin puolustamaan oikeuttamme olla "väärässä", kun sanomme nauttineemme jostakin, joka mielletään roskakirjallisuudeksi.

Viime vuosina tällaisia kiellettyjä nautintoja on julkaistu runsaasti. Kaikki varmasti tuntevat Twilight-kirjojen kyseenalaisen maineen ja sitä seuranneen Fifty Shades of Grey -jälkijunan. Samanlaisia bestsellereitä ponnahtaa parin vuoden välein räjähtävään maailmansuosioon, ja hyvin pienin poikkeuksin kirjat saavat roskaviihteen leiman. Kriitikot poimivat esiin jokaisen tarinassa esiintyvän juoniaukon, kutsuvat hahmoja epäuskottaviksi, pitävät tekstin kieliasua ala-arvoisena ja jopa kyseenalaistavat fanien älykkyyden: "Ei kukaan itseään kunnioittava ihminen nauttisi tuon lukemisesta."

Mutta näitä itseään kunnioittavia ihmisiä on miljoonia.

Meillä jokaisella on salaiset paheemme. Kun itse olen alamaissa hakeudun nimenomaan sellaisten kirjojen ja elokuvien pariin, jotka logiikaltaan hajoavat kasaan jo ensimmäisellä nautintokerralla. Ja silti tulen takaisin seuraavalla kerralla, kun olen alamaissa, ja joskus kun en olekaan. Miksi?

Voiko hyvyyttä edes mitata?

On julkinen salaisuus, että jaottelemme taidetta viihteeseen ja korkeakulttuuriin naurettavien sääntöjen varassa, joiden tarkoitus on asettaa niitä kuluttavat ihmiset jonkinlaiseen nokkimisjärjestykseen: hienostuneet ihmiset menevät teatteriin ja käyvät museossa, lukevat Nobel-palkittua kirjallisuutta ja kuuntelevat jazzia; roskaväki käy leffassa katsomassa viimeisintä Hollywood-soopaa, lukee ostarista poimittuja Harlequin-pokkareita ja popittaa Rihannaa. Jos se on suosittua, sen täytyy olla huonoa. Miksi näin on, on useammin päämme sisällä kuin millään objektiivisella mittarilla.

Mutta asialla on myös kääntöpuoli, joka on kiehtonut minua pitkään. Miksi niin moni asia, jota "sivistyneet" piirit pitävät taiteellisesti ylivertaisena, jää niin usein "heikomman" aineksen varjoon? Johtuuko se todellakin siitä, ettei sivistymätön massa tunnista teoksen taiteellista suuruutta? Onko maku jotakin, jota täytyy kultivoida, ja joka parhaiten syntyy laajan yleissivistyksen tuloksena?

Vai onko mittarimme hyvästä ja huonosta taiteesta kaiken kaikkiaan retuperällä? Mikä on taiteen tarkoitus? Mikä ylipäänsä on taidetta?

Joitakin vuosia sitten media kuohui, kun kaksi tutkijaa ilmoitti kehittäneensä algoritmin, joka tunnistaa 80%:n varmuudella bestseller-kirjan. Samana vuonna toinen tutkijaryhmä Vermontin yliopistosta julkaisi tutkimuksen, jonka mukaan kaikki tarinat on mahdollista kategorisoida kuuteen eri luokkaan. (Blogissa tunnekaaria on käsitelty muun muassa Tarinankerronnan alkeet -sarjan osana.)

Näitä kahta tutkimusta yhdisti juonen kääntäminen visuaaliseksi kuvaajaksi. Positiivisesti ja negatiivisesti latautuneiden sanojen (kuten "rakas" tai "vihollinen") ilmeneminen tekstissä piirrettiin käyräksi niin, että x-akseli edusti sivumäärää ja y-akseli tunneskaalaa. Kumpikin löysi menestyksekkäistä tarinoista hämmästyttävän säännöllisen aaltokuvion. Alla yliopiston tutkimuksesta poimittu kuvaaja Harry Potter ja kuoleman varjelukset -kirjasta:



The Bestseller Code -kirjan tekijät puolestaan väittivät tunnistaneensa optimaalisen tunnekäyrän, jota seuraamalla teoksesta todennäköisimmin tulee bestselleri. Tekijöitä oli toki muitakin, kuten muun muassa vahva kannatteleva teema, ylimääräisten sivujuonten puute sekä itsevarmat henkilöhahmot.

Jälkimmäiset tuntuvat varmasti itsestään selviltä, ja vaikka suhtaudun ajatukseen kultaisesta kaaresta skeptisyydellä, se pisti minut myös miettimään. Onko mahdollista, että parhaan kirjan merkki ei olekaan tarinan tekninen ylivertaisuus, vaan sen kyky herättää voimakkaita tunteita?

Kaltaiselleni perfektionistille ajatus on pelottava. Olen luonteeltani sellainen, että haluan tehdä asiat hyvin, vaikka se merkitsisikin menemistä parin mutkan kautta; arvostan paljon johonkin käytettyä vaivaa jopa sellaisissa asioissa, joita useimmat eivät koskaan huomaa. Haen tekemisessäni täydellisyyttä, ja tiedostan hakevani muilta samaa, vaikkei se hyvä piirre aina olekaan.

Sen seurauksena olen verrattain valikoiva mediakulutuksessani, ja haen jatkuvasti uusia tekniikoita, joilla voin parantaa omaa kirjoittamistani. Olen monesti blogissakin sanonut haluavani päästää eteenpäin vain käsikirjoituksen, joka on tehty mahdollisimman hyvin.

Mutta entä, jos sillä ei olekaan merkitystä? Entä, jos täydellisyyden tavoittelu voi jopa olla tarinalle vahingoksi?

Onko hyvyys asia, johon kannattaa pyrkiä?

Korkeakirjallisuutta syytetään usein puisevaksi ja kaavoihinsa kangistuneeksi, vaikka tavoitteena on nimenomaan tuottaa tarina, jolla on taiteellista meriittiä. Ehkä ongelma juurikin on, että taiteellinen meriitti helposti asetetaan lukemisen nautinnon edelle, jolloin teksti on… no, tylsää.

Välillä jopa tunnutaan ounastelevan korkeakulttuurin kuolemaa, kun bestseller-listoilla komeilee "vakavan" kaunon sijasta dekkareita, julkkisten muistelmia ja muuta "hömppäkirjallisuutta". Täällä Suomessa siitä ei vielä näytä olevan pelkoa, koska kultturellisesti merkittävinä pidetyt kirjat näkyvät meillä muun muassa Finlandia-palkittujen kirjojen suosion muodossa. Samaan aikaan maailmalla puhutaan kuitenkin jo korkeakirjallisuuden kriisistä ja pohditaan, onko sillä lainkaan tulevaisuutta.

Aika tietysti paljastaa, mitkä tämän päivän bestsellereistä ja muodostuvat klassikoiksi. Monet nykyisistä klassikkoteoksistamme olivat oman aikansa massaviihdettä -- esimerkkinä vaikkapa Shakespeare. Shakespearen näytelmiä esitettiin rangaistuksen uhalla Lontoon ulkopuolella, koska teatteria pidettiin paheksuttavana, ja näytöksiin saattoi saapua jopa viidennes kaupungin väestöstä.

Vuosisatojen kuluttua Fifty Shades saattaa olla nykyajan Shakespeare.

Toivoa tietenkin saattaa, että jälkipolville säilyy meiltä muutakin. Kansan suosio on silti arvaamatonta. Nykyisin teoksen hyvyyttä mittaa ensin jonkinlainen raati, olivat se sitten kustannustoimittaja, markkinointitiimi tai palkintotuomarit, mutta näiden päätös ei tule painamaan vaakakupissa, kun massana päätämme säilyttää yhden kirjan ja päästää toisen unohduksiin.

Vaan mitä me massana haluamme? Mitä meidän edes kuuluisi olla haluamassa? Ovatko algoritmin oikeassa siinä, että perimmältämme haluamme yhtä ainoaa asiaa, eli tuntea jotakin? Olemmeko valmiit sietämään hädin tuskin kasassa pysyvää juonta, jos henkilöhahmot saavat meidät itkemään ja nauramaan?

Ehkä. En tiedä.

Olemmeko me?

Rajoja tietysti on. Meitä neuvotaan kaikin tavoin pyrkimään välttämään lukijan työntämistä ulos tarinasta. Tarina on jotakin, johon upotaan, ja josta ylös nouseminen on huono asia. Kenties juuri siksi muodissa on ns. ikkunalasiproosa -- proosa, joka ei näy eikä kuulu. Se ei asetu lukijan ja tarinan tapahtumien väliin, ja samaan pyrkivät kaikki kirjoittajille annetut neuvot, joista monet mielletään jo kiveen kirjoitetuiksi säännöiksi:

"Älä hämmennä lukijaa. Kirjoita selkeää proosaa, jotta tulet ymmärretyksi."

"Tee hahmoista pidettäviä, jotta lukija välittää, mitä heille tapahtuu."

"Älä kirjoita liian pitkiä kappaleita, niitä on hankala seurata."

"Seuraa selkeää juonirakennetta, muista täyttää lukijan odotukset…"

Ehkä tämä kaikki on tosiaan vain lautanen, jonka päällä tarjoilemme sykkivän sydämen: tunteiden myrskyn, jonka olemme muotoilleet niin, että lukija saa mitä haluaa.

Ehkä tämä on syy sille, miksi populaariviihdettä nolostellaan. Tunteissa rypeminen ei pitkään aikaan ole ollut jaloa; nyt eletään järjen ja logiikan aikakautta. Kaikella täytyy olla agenda, pelkkä nautinto ei riitä. Ei, puhdas nautinto on jopa paheksuttavaa, missä asiassa olemme yhä kovin samanlaisia kuin Shakespearen elinaikana. Mutta onko mitään tyydyttävämpää kuin tarina, joka ravistelee meitä sisuksia myöten? Onko merkitystä sillä, minkälaisella lautasella se on tarjoiltu, jos tunnemme itsemme jälkeenpäin kylläisiksi?

Paras kirja ei ehkä olekaan se hyvä kirja, vaan se keskinkertainen. Se, jota kukaan ei halua myöntää lukeneensa, mutta jonka kaikki lukevat kuitenkin.

Emme ehkä itsekään tiedä miksi pidämme siitä, vaikka samalla teksti vähän ärsyttääkin meitä, ja silti luemme sen loppuun. Ja tartumme seuraavaan. Teossa on auttamattomuudessaan jotakin ällöä. "Miksi oikein luen tätä?"

Mutta…

Syödäänhän myös sinihomejuustoja, enkä tiedä muista, mutta pidän sinihomejuustoa itse varsin ällönä. Ja sieniä. Ja useita muitakin ruoka-aineita, joiden hienostuneisuus tulee osin niiden ällöydestä. Kulinaristisesti niitä ei silti pidetä paheksuttavina, vaan päinvastoin, ehkä juuri koska ne ovat harvojen valitsema herkku. Ja ehkä joskus tulee aika, kun ällöys hyväksytään myös kirjallisuudessa.

Tai ehkä ei. Onhan kuitenkin niin, että korkeakulttuuri määräytyy pitkälti viihteen vastakohtana.

Mutta ehkä meidän on aika lopettaa nolostelu siitä, että pidämme kirjoista, jotka vetoavat tunteisiin eivätkä järkeen. Niin kamalaa kun sitä onkaan myöntää, taidamme tosiaankin nauttia niistä.

Lisäluettavaa

Mitä merkitsee olla bestseller-kirjailija Suomessa?

Tarinankerronnan alkeet #3: Tunnekaari

Kalle Kinnunen (Suomen Kuvalehti): Guilty pleasure: mistä on oikein pitää ja mikä on roskaa

Lähteitä

Jodie Archer & Matthew L. Jockers: The Bestseller Code

Raegan, Mitchell, Kiley, ym. The emotional arc of stories are dominated by six basic shapes (pdf)

Electric Literature: When Popular Fiction Isn’t Popular: Genre, Literary, and the Myths of Popularity

British Library: Shakespeare’s playhouses

10. kesäkuuta 2018

Kirjoittamispäiväkirja #2, osa 5

Liitutaulun suttuisuus heijastaa hyvin viimeaikaista elämääni.

Jos hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, hyvin aikataulutettu on kokonaan tehty. Viime vuonna itselleni asettamani tavoiteaikataulu meni viikko sitten toukokuun vaihteessa, ja jos romaanin pituus olisi ollut se mitä arvelin, olisin nyt päässyt tavoitteeseeni. Sanamäärällisesti kaikki on siis sujunut nappiin, mutta kokemattomuuttani aliarvioin sen, paljonko tilaa tarina todella vaatii.

Tästä maaliin on enää 15 000 sanaa, mikä sekään ei ole aivan mitätön rupeama. Kirjoitan tällä hetkellä hyvinä päivinä 1500-2000 sanaa illassa, huonoina vähemmän (ja jonain päivinä en ollenkaan, koska kirjoittaminen ajaa minut uuvuksiin), mikä optimistisella laskelmalla merkitsee, että olisin valmis juhannukseen mennessä.

Todennäköisemmin tapahtuu niin, että kirjoitan niin paljon kuin kykenen ja teen loput juhannuksena yhtenä sprinttinä loppuun. Juhannus on uudenvuoden rinnalla ollut minulle vuoden parasta kirjoitusaikaa, joten tiedän pystyväni kuromaan tavoitteita silloin kiinni.

On vuosia siitä, kun olen viettänyt kesälomaa ajattelematta samalla kirjoittamista. Haluan antaa itselleni heinäkuussa tauon, koska elokuussa kesäopinnot alkavatkin jo rytinällä ja vähän sen jälkeen kotimaisen kirjallisuuden sivuopinnot käynnistyvät yliopistolla. Tämä kuukausi on luultavasti viimeinen mahdollinen hetki pitkään aikaan, kun saan vapaasti keskittyä kirjoittamiseen, joten en halua heittää sitä hukkaan.

Työ ei tietenkään suinkaan ole tehty, kun sanat ovat paperilla. Luen käsikirjoituksen läpi kerran ja korjaan rakenteelliset virheet, minkä jälkeen koelukijat pääsevät viimein kertomaan, mitä ovat tarinasta mieltä. Teksti mennee myös muutamalle arvostelupalvelulle tässä muodossaan, koska kaipaan palautetta henkilöhahmoista ja juonenkulusta enemmän kuin kieliasusta tai tyyliseikoista.

Myönnän pelkääväni, että joku taas löytää tekstistä jotakin, jonka korjaaminen menee kuukausia. Toisaalta olen valmis laittamaan pääni pantiksi, että olen oppinut virheistäni ja osaan nyt kirjoittaa rangan, joka kestää kriittistäkin tarkastelua. Tekstillä varmasti on muita ongelmia, mutta ainakin sillä on nyt eheä alku, keskikohta ja loppu…

Tämä vaihe editointia jännittää, koska en ole ennen saanut käsikirjoitusta pisteeseen, jossa voisin hyvällä omatunnolla lähettää sen kustannustoimittajalle. Koska tiedän olevani perfektionisti, minun on tästä eteenpäin kysyttävä itseltäni joka työvaiheen kohdalla, mikä on riittävän hyvä.

Sen on oltava hyvä, siitä ei ole epäilystäkään. En halua lähettää eteenpäin mitään, mihin en itse ole tyytyväinen.

* * *

Muissa uutisissa, kerroin viime päiväkirjan osassa olevani muuttamassa, ja olemme nyt asuneet uudessa paikassa muutaman viikon. Muutto oli henkisesti ja fyysisesti raskas, mutta oman työhuoneen rauha on tehnyt katumisesta vaikeaa. Osa kirjoittamiseen liittyvästä ahdistuksestani on uusien tilojen myötä hellittänyt, mikä näkyy siinä, että pysyn luotettavammin päivittäisissä tavoitteissani.

Mikä ei tietenkään tarkoita, että kirjoittaminen olisi yhtäkkiä helppoa. Helppoa se tuskin tulee olemaan koskaan, ei minulle ainakaan. En kuitenkaan voi liiaksi korostaa, miten suuri ero on sillä, että pystyy sulkeutumaan tiloihin, jotka on erityisesti suunniteltu työskentelyyn sen sijaan, että yrittää lohkoa työrauhaa yksinomaan päänsä sisältä. Tiedän olevani onnekas siinä, että minulla on siihen ylipäänsä mahdollisuus.

Joten kyllä tämä tästä. Loppu häämöttää!

Mitä muut lukevat