29. huhtikuuta 2018

Kirjoittamispäiväkirja #2, osa 4



Sanottakoon ensin päällimmäinen: olen jäljessä aikataulustani. Itse asiassa aikatauluni on muutaman viikon ajan joutanut kokonaisuudessaan romukoppaan.

Saimme pitkän odotuksen jälkeen huhtikuun alussa Hoasilta asuntotarjouksen, mikä sinällään on iloinen uutinen, koska pääsemme muuttamaan tuntuvasti isompaan asuntoon. Koska Hoas ei kuitenkaan myöskään anna kuin muutaman viikon varoitusaikaa, ja aikaa muuttaa on yksi ainoa päivä, huomioni on kiinnittynyt lähes kokonaan elämämme pitämiseen raiteillaan: aikataulujen setvimiseen, budjetointiin, uusien huonekalujen hankkimiseen.

Muuttaminen muistuttaa hyvin paljon romaanin kirjoittamista siinä, että oheistekemistä on valtavasti, jopa liiallisuuksiin asti, mutta hyvä suunnitelma myös helpottaa elämää. Muutto, niin kuin kirjoittaminen, on kuitenkin kaoottinen tapahtuma, eikä mikään muu kuin hyvä vireystila auta jaksamaan sen lävitse.

Opin hyvin nopeasti, etten pysty kirjoittamaan ja muuttamaan samaan aikaan. Ja koska Murphyn laki todellakin on aito luonnontieteellinen ilmiö, influenssa päätti tulla käymään samaan aikaan.

Muutto on kirjoittamisen kannalta tietysti myös hyvä uutinen. Työpisteeni on tähän asti ollut makuuhuoneen nurkassa keskellä talon muuta hälinää, ja uuden asunnon myötä saan vihdoin oman työhuoneen.

Työhuone toimittaa samalla kotikirjaston virkaa, meille kun kerääntyy kirjoja nopeammin kuin ehdimme lukea niitä (mutta kuinka voisimme vastustaa!). Nykyisessä asunnossa kaikki vapaa seinätila onkin jo peittynyt kirjahyllyihin — mikä lienee hyvä ja huono asia sekin. Kaikella on aina kääntöpuolensa.

Jollei paisuvia päivittäisiä sanamääriä (tai niiden puutetta) oteta huomioon, käsikirjoitus etenee silti omaa itsepäisen arvaamatonta tahtiaan. (Tämä käsikirjoitus muistuttaa taivuteltavuutensa puolesta erehdyttävästi kissaa.) Kirjoitin itseni tyytyväisesti ohi kirjan puolenvälin toisen näytöksen kohokohtaan (kuvassa 2. haaste) ja lisäsin kolmanteen näytökseen esilukijoiden palautteen pohjalta tulevat muutokset. Editoinnissa tosin kävi ilmi, että olin arvioinut tekstin pituuden merkittävästi alakanttiin.

Aiemman luonnoksen perusteella olin arvellut käsikirjoituksen osuvan noin 75 000 sanan (375 sivun) pituuteen. Koossa on tällä hetkellä noin 52 000 sanaa, mikä vastaisi alkuperäisessä arviossa noin 70% valmista. Kuten liitutaulustakin käy kuitenkin yllä ilmi, juonellisesti tarina on yhä pahasti kesken, joten siirsin suosiolla rajapyykkiä 90 000 sanaan (450 sivuun) jäljellä olevien auki kirjoittamattomien lukujen perusteella. Samalla tämä tietysti räjäytti jo valmiiksi tiukan aikatauluni, joten tässä vaiheessa lienee turvallista sanoa, että käsikirjoitus valmistuu vasta juhannuksena.

En silti aio korjata laskelmiani siitä, että lopettaisin touko-kesäkuun taitteessa. Toivon jääväni arviosta jonkin verran alakanttiin, joskaan en halua pakottaa tarinaa tiettyyn pituuteen, vaan annan sille rauhassa vaaditun ajan ja tilan.

Huono uutinen tietysti on, että uudelle työmäärälle täytyy löytää aikaa. Aikaa, jota minulla ei viime aikoina ole ollut. Kuume ei oikein edistä kaunista proosaa, mutta se oli erinomainen tilaisuus ottaa romaanista pari päivää taukoa ja luonnostella pari novellia. (Novelleja koskevia ajatuksiani löytyy myös täältä.)

Tällä kaikella on varmasti positiivinen opetus, mutta joudun kiireiden vuoksi poikkeuksellisesti jättämään sen teille. Te luette tätä tulevaisuudessa (aikaisintaan tulevana sunnuntaina), minulle taas on vasta tiistai-ilta, ja huomenna olenkin jo kiireessä allekirjoittamassa papereita ja varautumassa torstaina saapuviin muuttolaatikoihin.

Seuraavassa päiväkirjan osassa kirjoitankin sitten uudesta työhuoneestani. Saatan ottaa kuviakin, kun kirjat ovat mukavasti paikallaan!

* * *

En halua jättää teitä lukijoita roikkumaan ilman sisältöä sillä välin, kun laitan elämäni palat takaisin niille kuuluville paikoilleen, mutta on mahdollista, että blogin julkaisuaikataulu häiriintyy kevään ja kesän kiireiden vuoksi. Olen tänä vuonna mm. Finnconissa, missä minua voi kalastella Twitterissä jos haluaa jutella kirjoittamisesta tai kirja-alasta kahvikupin ääressä.

Apukädet tulisivat tähän väliin tarpeeseen! Ilmiantakaa ihmeessä toisillenne hyviä blogeja ja suomalaisia kirjoittajia kommenteissa. Blogia saa myös käyttää vierasareenana, jos haluaa jakaa kokemuksiaan tai omia kirjallisia prosessejaan — tai mitä tahansa muuta omaavansa tietoa kirja-alasta. Blogin näkee kuukausittain noin kaksi tuhatta lukijaa, mikä varsinkin esikoiskirjailijoille voi olla ihan tervetullut yleisö.*

Ehdotuksia, kysymyksiä ja luonnoksia voi siis lähettää yhteydenottolomakkeen kautta! Sillä välin minun onkin aika mennä pakkaamaan...


* Minulla ei rehellisesti sanoen ole aavistustakaan, miten hyvä tai huono tämä luku on Suomen mittakaavalla, enkä yleensäkään halua liiaksi ajatella asiaa. Bloggaan koska minä ja muut saavat jotakin irti siitä — ehdin miettiä markkinoinnin realiteetteja myöhemmin, kun saan käsikirjoituksen viimein itselleni tyydyttäväksi.

15. huhtikuuta 2018

Palvelukustanteet — kannattaako?



"Hei me tykätään sun kirjasta, mut ei sitä kukaan kustanna. Sä kun oot uus tekijä niin ei kukaan tarjoo sulle kustannussopimusta, mut me voidaan tehdä sulle puolkustanne. Kirjakaupat kyl ostaa vaan isojen nimien kirjoja mut hei, sähän haluut kuitenkin kirjailijaksi! Miltäs kuulostaa?"

Olet saanut käsikirjoituksesi valmiiksi ja toiveikkaana lähettänyt sen saatekirjeen kanssa eteenpäin. Varmuuden vuoksi olet lähestynyt myös pieniä kustantajia, sellaisia, joita et itse tunne kovin hyvin. Isoista kustannusyhtiöistä ei ole vielä kuulunut tai olet jo saanut muutaman kohteliaan hylsyn, ja nyt seuraava viesti on tippunut sähköpostiisi. Miten tässä kannattaa reagoida?

Mikä on palvelukustanne?

Puolikustanne eli palvelukustanne on julkaisun muoto, jossa kustantaja ja kirjailija jakavat kirjan painatuksen taloudellisen riskin. Tällöin kustannussopimus on muutoin samanlainen kuin perinteisessä täyskustanteessa, mutta kirjailija sitoutuu ostamaan tietyn osan ensipainoksesta ja markkinoimaan sitä itse.

Suhtautuminen palvelukustanteisiin on kirja-alalla vaihteleva, eikä aina kovin myönteinen. Kysyin tätä artikkelia varten kirjailijoiden kokemuksia Facebookissa, ja moni sanoi kokeneensa palvelukustanteita tarjoavista kustantamoista vähättelyä, tai kirjailijan kohtelemista harrastelijana jolla ei ole mahdollisuuksia "oikeilla" kustannusmarkkinoilla. Tietooni on jopa tullut tapaus, jossa kirjailijalle tarjottu sopimus on toimitettu siinä määrin puutteellisena, ettei henkilö ole edes ymmärtänyt olevansa tekemässä sopimusta palvelukustanteesta ennen kuin on ollut liian myöhäistä perua tehtyä kauppaa.

Pienellä präntillä kirjoitettu hintalappu voikin tulla kokemattomalle kalliiksi. Kirjojen mukana saattaa tulla monen tonnin hintalappu samalla, kun kirjat toimitetaan ovelle, eikä kustantaja ole välttämättä edes kustannustoimittanut kirjaa vaan ainoastaan painattanut sen. Pienille painotaloille tällainen on luonnollisestikin kannattavaa, koska kirjailija kattaa taloudellisen riskin, eikä kustantajalla välttämättä ole intohimoa seistä kirjan tai kirjailijan takana, vaan tätä kohdellaan omakustannekirjailijana.

Kysyin Kirjailijaliiton lakimieheltä Ville Torolta, mitä tämänkaltaisista sopimuksista ollaan liitossa mieltä. Kirjailijaliiton näkemys näistä oli yksiselitteisesti se, ettei kyseessä heidän silmissään lainkaan kustannussopimus, jos kirjailijalle aiheutuu siitä kuluja tai tätä vaaditaan ostamaan osan kirjoista itse.
Ville Toro myös varoitteli sopimusten tekemisestä sähköpostitse ja muistutti, että kirjailijan ja kustantajan tulee neuvotella ensin sopimuksesta. Sopimus tulee allekirjoittaa vasta, kun molemmat osapuolet ovat siihen tyytyväisiä.

“Kustannussopimuksen tulee olla selkeä ja yksiselitteinen. Sellaista sopimusta, jonka ehtojen merkitys jää itselle epäselväksi, ei kannata koskaan allekirjoittaa."
— Ville Toro, Suomen Kirjailijaliiton lakimies

Suomen Kirjailijaliitolla on erinomainen muistilista, joka kuuluisi olla jokaisen käsikirjoitustaan tarjoavan tiedossa. Mikäli ohjeissa lueteltuja asioita ei käy ilmi kustannussopimuksessa, lienee paras jatkaa neuvottelua tai kieltäytyä sopimuksesta kokonaan.




Sopimusta voi olla myös kannattavaa näyttää puolisolleen tai ystävilleen niin, että läheisistämme voivat tarvittaessa toppuutella meitä — sekä tietenkin Kirjailijaliiton lakimiehelle. Lakimies palvelee myös muita kuin liiton jäseniä, eli kirjailijan ei koskaan tarvitse Suomessa allekirjoittaa sopimusta ilman ammattilaista neuvomassa.

Tärkeitä sopimuksia tehdessä odottaminen on myös valttia. Sain oman vastaukseni Torolta sähköpostitse parissa viikossa, mutta lakimiehen puhelinnumero löytyy liiton yhteystiedoista kiireellisempiä kyselyitä varten.

Palvelukustanteen mahdolliset edut

Kysymystäni seuranneessa Facebook-keskustelussa Anne Leinonen nosti esiin, etteivät kaikki palvelukustanteet ole huijauksia, vaikka niillä huono maine onkin:

"Puolikustanteita tehdään pienkustantamoissa hyvien kirjailijoiden ja hyvien kustantajien kesken, yhteisellä sopimuksella. Kyse onkin oikeasti siitä, ratsastetaanko tilanteessa kirjoittajan hyväuskoisuudella ja unelmilla, vai onko kirjoittaja täysin tietoinen siitä mitä tekee."
— Anne Leinonen
Palvelukustanteesta sopiminen voi todellakin olla tietoinen taloudellinen päätös. Leinosen mukaan palvelukustannetta saatetaan tarjota, jos teoksen aihe on kapea eikä sillä arvella olevan laajaa kaupallista kysyntää, mutta kirja silti on kulttuuriarvoltaan sellainen, että kustantaja uskoo teoksen julkaisuun.

Toisin sanoen palvelukustanne voi olla vaihtoehto, jos kirjailija uskoo, ettei teos ole ylittämässä perinteistä julkaisukynnystä; korppikotkien lemmenelämästä kertova kirja ei esimerkiksi olisi kovin todennäköinen kandidaatti bestselleriksi, ja on epävarmaa, moniko kustantaja kiinnostuu siitä, vaikka sillä oma kapea lukijakuntansa ehkä onkin.

Kustantajan tärkein tehtävä on silti kustantaa kirja. Ammattimainen kustannustoimitus, hyvin suunniteltu kansi ja kattavat markkinointiverkostot ovat valtteja, joista kirjailijan kannattaa maksaa, oli se sitten palvelukustanteen muodossa tai jakamalla kirjan myyntitulot kustantajan kanssa (kuten tapahtuu perinteisessä kustannussopimuksessa). Hyvä kustantaja myös seisoo kirjailijan tukena omien resurssiensa puitteissa esimerkiksi tarjoamalla esiintymisneuvoja ennen lehtihaastattelua.

Kustantajaan on aina syytä perehtyä huolella ennen sopimuksen allekirjoittamista, ja palvelukustanteiden kanssa tämäkin korostuu. Mitä kustantaja tarkalleen tarjoaa ehdottaessaan palvelukustannetta? Nykyaikana nimittäin kirjailija voi omin avuin saada kirjansa Kirjavälitykseen ja kirjakauppoihin vaikkapa Books on Demandin kautta, jolloin kustantajalle ei ole mielekästä maksaa ainoastaan oikeudesta saada kirjansa kirjakauppoihin. Toisin kuin monissa omakustannepalveluissa, kirjailijan täytyy teettää monen sadan kirjan painos sen sijaan että kirjat tuotettaisiin tarvepainatuksena.

Kirjojen markkinointi on usein täyskustanteissakin pitkälti kirjailijan vastuulla, mutta vastuu sen kun korostuu, kun kirjailijalla oma taloudellinen lehmä ojassa. Parin sadan kirjan myyminen on helposti isompi urakka kuin aluksi luulee, sitä varten täytyy olla hyvä suunnitelma siitä, mistä lukijoita oikein löytyy. Kannattaa pysähtyä laskemaan, paljonko painon kustannukset ovat, ja kauanko uskoo kestävän, että saa omat rahansa takaisin. Sadan kirjan painoksen maksaminen omasta pussista ei ole kovin mielekästä, jos et tunne kuin viisi ihmistä, joiden uskoo ostavan teoksen jälkeenpäin.

Oletko valmis matkustamaan messuille ja kirjatapahtumiin? Perustamaan omat verkkosivut? Onko kustantaja luvannut tukensa sinulle näissä? Tuntuuko sinusta todella, että tämä voisi toimia? Jos vastaus näihin on kyllä ja luotat kustantajalta saamasi tukeen, palvelukustanne saattaa olla sinulle sopiva julkaisumuoto.

Sopimukseen lienee kuitenkin paras mennä sisään siinä ymmärryksessä, että mammona ja kunnia ovat niistä kaukana, vaan painatus tapahtuu nimenomaan kulttuuritekona.

Mistä erottaa rehellisen tarjouksen huijauksesta?

Moni Facebook-keskustelussa ihmetteli sitä, että palvelukustannetta tarjoavat tahot olivat vähätelleet kirjailijan mahdollisuuksia, ryhmässä kun on runsaasti heitä, jotka ovat saaneet perinteisen kustannussopimuksen huolimatta siitä, että olivat vasta aloittamassa kirjailijan uraansa. Osa kommentoijista jopa tulistui näistä kuullessaan ja haukkui kaikki puoli- ja palvelukustanteiden tarjoajat huijareiksi.

Voin avoimesti myöntää, että suuttumus sai minutkin alun perin tarttumaan tähän aiheeseen — on nimittäin epäreilua, että suuren työn ja tuskan takana olevat kirjat saavat niin kurjan vastaanoton. Enkä nyt tarkoita, että jokainen liian kapea-alaiseksi tai amatöörimäiseksi katsottu kirja ansaitsisi kustannussopimuksen, vaan ettei kirjailijan kokemus saisi olla se, että kustantaja on hyväksikäyttänyt heitä. Ken tietää kuinka moni lupaava kirjoittaja on luopunut kirjailijan urastaan, koska heidän ensimmäinen teoksensa sai kustantajalta pettymyksellisen ja kalliin kohtelun.

"Kirjailija ja kustantaja neuvottelevat ensin sopimuksen ehdoista. Mikäli neuvotteluissa löytyy ratkaisu, johon molemmat ovat tyytyväisiä, tekevät osapuolet kirjallisen kustannussopimuksen. Sopimus astuu voimaan, kun molemmat ovat allekirjoittaneet sen."
— Ville Toro, Kirjailijaliiton lakimies

Palvelukustanne on helppo tapa herättää katkeruutta, kun kustantajalta ei tulekaan odotettua tukea ja luvatut voitot jäävätkin näkemättä. Jos kustantajan asenne on valmiiksi sellainen, että kirjailija on ymmärtämätön harrastelija vaikka toivoa kirjallisesta urasta, kannattaa kieltäytyä kohteliaasti ja siirtyä eteenpäin. Sopimuksessa on myös oltava määräaika, jonka jälkeen oikeus palautuu, ja selkeät maininnat siitä, paljonko rahaa kirjailija saa kustantajan myymistä teoksista. Muutoin teos jää jälkeenpäin sopimukselliseen limboon, ja kirjan tekijä julistaa sen pian kuolleeksi ja kuopatuksi.

Kustantajan täytyy aina uskoa kirjaan ja olla valmis painostamaan siihen — kustantajan ja kirjailijan välillä täytyy olla luottamus. Molempien sopimuksen osapuolten asenne määrittävät sen, kuinka tyytyväinen tekijä on lopputulokseen, eikä tarjousta kannata ottaa vastaan, jos kustantajaan on pienintäkään epäluottamusta. Monelle on jäänyt palvelukustanteista käteen pelkät pettymys ja myymättömät kirjat.

Tärkein erotus reilun ja huijauksen välillä lieneekin raha. Kuinka suuri on kirjailijan taloudellinen panostus ja mitä tämä saa rahojensa vastineeksi? Tuhansien eurojen maksaminen sadan kirjan painoksesta tuntuu kohtuuttomalta, kun saman saa omakustanteena satasilla.

Parempi on painamaton kirja kuin kirjailija, joka katuu työnsä painatusta jälkeenpäin.

1. huhtikuuta 2018

Twitteristä poimittua: Mikä on kirjan tulevaisuus?



Twitterissä näkee joskus mielenkiintoisia keskusteluja kirja-alasta. Viime viikonloppuna Kertojan ääni -podcastin Jukka Ahola heittikin ilmoille kysymyksen, johon vastasin myös omalla twiitilläni:



Kertojan ääni -podcastin jakso on nyt verkossa, eli uteliaat voivat mennä kuuntelemaan Jukan ja Essi Pulkkisen ajatukset Twitteriin saapuneista vastauksista. Keskustelu jatkuu myös Twitterissä, eli kommenteja ja jatko-ajatuksia löytyy seuraavasta ketjusta.

Tiiviin formaatin vuoksi jätin paljon omassa twiitissäni sanomatta tai lukijan tulkinnan varaan, ja jakson kuunneltuani huomasin jääväni miettimään aihetta vielä lähemmin. Seuraan verrattain aktiivisesti englanninkielistä kirja-alaa, ja juttelen säännöllisesti varsinkin Amazonin omakustannepalveluilla tulonsa saavien kirjailijoiden kanssa, joten näytän katsovan tulevaisuutta jokseenkin eri kantilta kuin useimmat keskustelijoista.

Omakustanteet jatkavat yleistymistä

Kirjailijat eivät enää tarvitse kustantajia — ainakaan samalla tapaa kuin ennen. Painokulujen laskeminen ja jakelun digitalisoituminen ovat avanneet uusia mahdollisuuksia, joita ei täällä kylmässä Pohjolassa vielä tunnuta täysin osaavan hyödyntää.

Suomessa omakustanteilla on yhä huonon kirjan leima, vaikka omakustanteet ovatkin yleistymässä (täällä Raita Jauhiaisen vieraskirjoitus aiheesta). Varsinkin e-kirjat ovat madaltamassa omakustantamisen kynnystä, nykyään on helpompi löytää kirjalle myös kustannustoimitusta.

Vaikka e-kirjojen suosio on maailmalla jo notkahtamaan päin, pari vuotta sitten vajaa 40% kaikista englanninkielisistä myydyistä kirjoista oli e-kirjoja. Amazonin osuus tästä on huima, jopa 80%, ja nimenomaan Amazonin mukaantulo on muuttanut omakustannemarkkinoita merkittävästi: jopa kolmannes Yhdysvalloissa ostetuista e-kirjoista oli omakustanteita, Britanniassa suunnilleen neljännes.

Moni valitseekin nykyään omakustanteen juuri taloudellisista syistä — jos kirja julkaistaan Amazonin Kindle Direct Publishingin kautta, 70% kirjan myyntituloista menee suoraan kirjailijalle. Sama ekosysteemi mahdollistaa myös kovakantisten kirjojen myymisen, eli tulojen saanti on lähes yksinomaan kiinni kirjailijan myyntikyvyistä.

Eräs esimerkki hyvin menestyvästä omakustannekirjailijasta on Annie Bellet, joka on myös jakanut jakanut tulonsa avoimesti verkossa. Lukujen avulla on mahdollista vahvistaa mm. Worldconissa kuulemani väittämä, että Amazonin omakustannekirjailijat pääsevät verrattain pienellä vaivalla kuusinumeroisiin tuloihin. Suomessa samanlaisiin lukuihin pääseminen on toki haasteellista, mutta merkittävää onkin se, että Bellet ilmoitti jopa 98% tuloista tulevan omakustanteista — 70% osuus kirjan myyntihinnasta on merkittävä korotus perinteisestä kustannussopimuksesta.

Uusia itsenäisiä tulonlähteitä

Toinen uusi keino, ja varmasti yleistyvä sellainen, on Patreonin kaltaiset mesenaattipalvelut. Ne ovat mahdollistaneet taiteen tekemisen suoraan faneille ilman välikäsiä, ja voikin toivoa, että Suomeen rantautuisi ajan myötä palvelu, joka mahdollistaisi saman meilläkin.

Mistään nappikaupasta ei myöskään ole kysymys, vaan Patreonin tällä hetkellä parhaiten tienaavien joukossa on esimerkiksi kirjailija Seanan McGuire, joka noin kahden tuhannen tukijan ansiosta ansaitsee yli kymmenen tuhatta dollaria jokaisesta julkaisemastaan novellista. (Jos Patreon on ennestään tuntematon seuraava Falmouthin yliopiston artikkeli käy erinomaisesti läpi Patreonin hyödyt ja rajoitteet luovan kirjoittajan näkökulmasta.)

Vaikkei jokainen yltäisikään samanlaisiin lukuihin, aktiivisempi yhteys lukijoihin helpottaisi teosten markkinointia, kun faneja ei tarvitse kalastella takaisin kolmen vuoden hiljaiselon jälkeen. Patreonissa fanit maksavatkin nimenomaan siitä, että saavat tavalla tai toisella osallistua kirjan syntyprosessiin, ja teoksen valmistuessa he ovat ensimmäisten joukossa ostamassa sitä kirjakaupassa.

Yleinen kritiikki sosiaalisen median alustoja kohtaan on, että yhteisöjen pyörittäminen vie aikaa varsinaiselta kirjoittamiselta. Tässä kukin joutuu tietysti toimimaan niin, kuin itse kokee luontevimmaksi, mutten toisaalta vastustaisi sitä, että kirja-alalla uskallettaisiin avoimemmin pohtia, olisiko olemassa tulomalleja, jotka sopivat myös Suomen markkinoille.

Toisaalta kyse on varmasti myös prioriteeteistä. Jo nykyisellään arviolta 60% Kirjailijaliiton jäsenistä tekee kirjoittamisen ohella muita kirjallisia töitä, ja kirjailijan aikaa syövät kirjastovierailut, kirjamessut ja lehtikirjoitukset ja monet muut ns. oheistoiminnot. Tulevaisuudessa aikaa voisi olla mahdollista ohjata suoremmin sellaiseen johonkin, joka toisi kirjailijaa ja lukijoita yhteen, oli se sitten mesenaattipalvelut tai aktiivisempi omakustantaminen.

Yhä sosiaalisempi kirjailija

Sosiaalisen median merkitys kirjan tulevaisuudelle nousi esiin myös Twitterin jatkokeskustelussa. Marko Suomi sanoi seuraavaa:


Olen seurannut Gaimanin blogia jo vuosia, ja juuri blogi on pitänyt huolen siitä, että olen lukenut lähes kaikki Gaimanilta ilmestyneet teokset viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajalta. Toinen samanlainen esimerkki hyvästä yhteisörakentajasta on Patrick Rothfuss, jonka kirjoihin tutustuin alun perin tämän hyväntekeväisyystoiminnan kautta. Rothfuss streamaa vuosittain hyväntekeväisyyskeräyksen yhteydessä mm. fanikeskusteluja, ja nimenomaan kasvava uteliaisuus näitä kuunnellessa sai minut ostamaan sarjan — tämä siitäkin huolimatta, ettei Rothfuss missään vaiheessa varsinaisesti markkinoinut kirjojaan, vaan ainoastaan puhui itsestään ja kirjoittamisesta.

Se, mitä löydän kirjailijasta verkossa, onkin nykyään suurin yksittäinen tekijä, jonka perusteella ostan tai olen ostamatta kirjan. Kirjoitan usein talteen verkossa näkemäni mielenkiintoisen kirjailijan nimen, ja saatan kirjakaupassa hakea kirjan arvosteluja ennen ostopäätöksen tekemistä.

Internetin suurin etu on sen halpuus, mikä on nollabudjetin markkinoijalle massiivinen etu — vain harva voi saada kirja-arvion suuren levikin lehteen, kun taas lukijoita voi nykyään löytää myös kirjablogien tai vieraskirjoitusten kautta, ja kaltaiseni kuluttajan tavoittamiseen verkkosivut ovat lähestulkoon elinehto. Verkkoa tullaan siis varmasti hyödyntämään markkinoinnissa nykyistäkin enemmän.

Kirjan digitalisaatio jatkuu

Suomessa valitellaan usein kirjojen alhaisia myyntilukuja, ja myönnän olevani osa tätä ongelmaa. Luen ja ostan verrattain vähän suomenkielisiä kirjoja, koska niiden seulominen on huomattavasti työläämpää kuin englanninkielisten, kuluttajana menen herkästi sieltä mistä aita on matalin — mikä yleensä merkitsee Amazonin algoritmeihin luottamista.

Kun olen lopettanut edellisen lukemisen (tai kuuntelemisen, nykyään yli puolet lukuajastani on äänikirjojen muodossa), tekoäly ehdottaa jo luettavakseni seuraavaa. Tämä taas on väistämättä vaikuttanut lukutottumuksiini, vaikka käynkin yhä tutkimassa kirjakaupan hyllyjä ainakin kuukauden välein. Asian huomanneena tavoitteeni on tänä vuonna ryhtyä lukemaan suomenkielisiä kirjoja sähköisesti, vaikka kynnys onkin korkeampi.

Sähköisten julkaisujen saatavuus on Suomessa myyntilukujen valossa yhä lapsenkengissään, mihin tullee ennen pitkää muutos. Kun näin tapahtuu, ääni- ja sähkökirjojen suosio myös luultavasti pidentää kirjojen elinikää, sähköisillä julkaisuilla kun ei ole samoja levitykseen ja säilytykseen liittyviä ongelmia kuin fyysisillä kappaleilla.

Haaveilenkin maailmasta, jossa linkki sähkökirjaan on selkeästi esillä kirjailijan verkkosivuilla. Hakukone pystyy nyt jo tuomaan esiin kirjoja jotka vastaavat lukijan kiinnostuksen kohteita, ja verkkokaupoilla on motiivi parantaa kykyään ennustaa lukijan tarpeita.

Jo nykyisin e-kirjoja on Suomessa toki mahdollista löytää, vaikka turvaudun yhä pitkälti kovakantisen kirjan selailuun. Toisin kuin Amazonin omistama Kindle, suomalaiset e-kirjapalvelut näyttävät pääsääntöisesti antavan asiakkaan lukea vain pari ensimmäistä sivua, mikä ei vielä riitä antamaan selkeää kuvaa kirjan juonesta tai siitä, kiinnostuuko lukija tekstistä. Tämän vuoksi olen yleensä valikoinut kotimaiset kirjani selaamalla niitä kaupassa, minkä jälkeen olen usein tilannut ne haluamassani muodossa verkosta.

Tuleeko kirjoja olemaan pian ollenkaan?

Väläytettiinpä keskustelussa sellaistakin mahdollisuutta, ettei kirjailijoita tule tulevaisuudessa olemaan lainkaan, vaan että kirjoja tuottaisivat algoritmit. Mahdollisuus on kiehtova, vaikka pidänkin todennäköinä, ettei kirjallisuus ole vielä hyvään aikaan siirtymässä tekoälyn haltuun.

Tarinankerronta ei minulle ole pelkästään viihdettä, jolla pyritään luomaan jonkinlainen “optimaalinen lukukokemus”, vaan luen kirjoja pääasiassa oppiakseni jotakin maailmasta ja ihmisyydestä itsestään. Uskon kirjoja kirjoitettavankin nimenomaan yhteyden hakemisen vuoksi — tai kuten Carl Sagan on ilmaissut asian paljon minua paremmin:

“What an astonishing thing a book is…one glance at it and you’re inside the mind of another person, maybe somebody dead for thousands of years. Across the millennia, an author is speaking clearly and silently inside your head, directly to you. Writing is perhaps the greatest of human inventions, binding together people who never knew each other, citizens of distant epochs. Books break the shackles of time. A book is proof that humans are capable of working magic.”
— Carl Sagan

Sen sijaan voin hyvin kuvitella äänikirjojen tuotannon siirtyvän lähivuosina tekoälyn haltuun. Jo nyt puhelimeni pystyy lukemaan minulle ääneen, ja kun laite on kytkettynä verkkoon ja oletusasetuksia hieman rukattu (tekoäly lukee oletuksena liian nopeasti ollakseen miellyttävä kertoja), pystyn kuuntelemaan kirjaa kymmeniä minuutteja häiriintymättä botin tekemistä pikkuvirheistä.

Olen jo kuullut kirjailijoiden spekuloivan, tuleeko tekoäly tulevaisuudessa lukemaan äänikirjan heidän omalla äänellään. Tässä vaiheessa on tosin vielä epäselvää, moniko kirjailija aidosti haluaisi tätä.

Tekoälyn ja sähköisten julkaisujen yleistymisestä huolimatta uskon, että kirja esineenä säilyy. Fyysisistä kirjoista saattaakin tulla uudestaan luksusesineitä ja statuksen osoittajia. Jo nyt kauniiden erikoispainosten suosio on kasvussa, ja trendin uskoisi jatkuvan. Nykyisin ostan itse monet kirjat kahdesti: ensin sähköisenä, sitten keräilykappaleena.

Vaikka lukulaitteeseen asennettaisiin nappi, jota painamalla saisi suihkauksen nostalgialta tuoksuvaa Eau de Pergamentia, kauniin kirjan piteleminen on aivan oma ilonsa, joka ei hevillä vanhene. Tutkimuksissakin on todettu, että kirjojen läheisyys tekee ihmisen onnellisemmaksi.

Pienten markkinoiden Suomi

Paljon on puhuttu kirja-alan nykyajan haasteista. Kirjamarkkinat ovatkin muuttuneet viime vuosikymmenten aikana paljon, ja jos jostakin voi olla varma, niin ainakin epävarmuudesta.

Silti minusta tuntuu, ettemme ole Suomessa nähneet kirja-alan murroksesta kuin vasta alkua. Seuraan englanninkielisten markkinoiden kehitystä uteliaisuudella osin, koska uskon samojen mallien löytävän vielä jossakin muodossa tännekin, ja vaikka ne saattavatkin saada oman pohjoisen leimansa pienen markkina-alueen vuoksi, vierailta markkinoilta voi olla mahdollista ottaa mallia. Paine löytää kirjailijoille uusia tulonlähteitä on suuri nimenomaan täällä, missä lukijoita ja rahaa on vähän — Roger Aschamin sanoin, tarve on keksintöjen äiti.

* * *

Jään mielenkiinnolla seuraamaan Twitter-keskustelun kehittymistä, ja tietysti kuulemaan, mitä te lukijat olette kirjan tulevaisuudesta mieltä. Monella teistä on varmasti hulluja suunnitelmia, joita haluaisitte joskus kokeilla oman kirjanne kohdalla, ja toivon näkeväni niitä blogin kommenttiosiossa. Onko kenelläkään käynyt mielessä kokeilla podcastissa mainittua interaktiivista karttaa?

Myönnän pohtineeni kirjoittamisen ohessa itsekin digitaalista karttaa ja jopa jonkinlaista persoonallisuuskyselyä. Myöskin novellien verkkomarkkinoita olen pohtinut, vaikkakin vasta akateemisesta mielenkiinnosta. Olisiko mahdollista, että Suomeen vielä syntyisi alusta, joka tarjoaisi kirjailijoille samat mahdollisuudet kuin maailmalla Amazon?

Lisälukemista

Ylioppilaslehti: Kirjallisuus meni chattiin

Mitä muut lukevat