15. huhtikuuta 2019

Editointipäiväkirja #2, osa 4

Luennoilla ehtii haaveilla keskeneräisistä kohtauksista.
I love deadlines. I like the whooshing sound they make as they fly by.
— Douglas Adams
Onpa ollut kevät! Asetin itselleni vuodenvaihteessa tavoitteen, että raivaisin arjestani pois kaiken paitsi tarpeellisimman ja omistaisin aikani käsikirjoituksen hiomiseen, mutta kuten suunnitelmat yleensä, tämäkään ei selvinnyt varsinaisesta tulikokeesta eli toteutuksesta.

Suurin virhelaskelmani olivat yliopisto-opinnot; huomasin joutuvani sittenkin ottamaan kursseja vuoden ensimmäiselle periodille, mikä merkitsi, että tyhjät päiväni kalenterissa eivät äkkiä olleetkaan tyhjiä. Tekstin kypsyttely vie aikaa, ja kun tätä aikaa ei olekaan, kaikki hidastuu ja vaikeutuu.

Henkilökohtaiset muistiinpanoni paljastavat armotta, kuinka vaikeaa tekstiin oli aluksi päästä sisään: päivittäiset sanamääräni tippuivat satoihin, kun ne tavallisesti häilyvät muutaman tuhannen paikkeilla. Olen poikkeuksellisesti päättänyt julkaista nämä päiväkirjamerkintäni sellaisinaan, koska uskon olevan arvokasta, että luovasta työstä puhutaan sellaisena kuin se todellisuudessa arjessa näyttäytyy — risuineen ja ruusuineen kaikkineen. Ehkä näistä ajatuksista on jollekulle vertaistukea, ja toisaalta ne ehkä avaavat kirjallisen työn tuskia niille, jotka eivät niitä itse harrasta.

Nyt uskon löytäneeni jälleen kirjoittamisen rytmin, mutta pyrin ottamaan keväästä opiksi: kirjoittamisen täytyy tapahtua omalla tahdillaan. Uudet luvut vaativat perusteellista suunnittelua — siinä missä vanhat luvut ovat käyneet läpi jo kolme, kuusi, joskus kymmenenkin luonnosta vuosien mittaan, näiden uusien lukujen täytyy päästä samaan päivissä tai viikoissa. Blogin säännölliset lukijat tietävät, että jaoin esilukijoiden palautteen jälkeen alkuperäisen käsikirjoituksen kahtia ja suunnittelin ensimmäiselle osalle uuden keskikohdan ja lopun. Nyt työstettyäni tätä uutta käsikirjoitusta joitakin kuukausia uskon, että päätös oli välttämätön, vaikka se merkitseekin valtavasti työtä: laskelmani mukaan tarvitsen 50 000 uutta sanaa, ja lisäksi 20 000 - 30 000 sanaa vaativat perusteellista uudelleenjäsentelyä.

Ajankäytöllisesti voidaan siis oikeastaan puhua kokonaan uudesta kirjasta, eikä sellainen synny kuin pitkäjänteisyydellä, kun työn täytyy tapahtua opintojen sanelemilla ehdoilla. Pian onneksi periodi loppuu ja siirrytään kesäkauteen, jolloin kurssien työmäärä jonkin verran kevenee.

Kaiken kaikkiaan tämä merkitsee, että jonkin on pakko antaa myöten. Ja se asia, joka tällä hetkellä antaa eniten myöten, on tämä blogi. Niin paljon kuin haluaisin julkaista jotakin joka toinen viikko, artikkeleita tulee tänä kevään ja kesän aikana ilmestymään vain säännöllisen epäsäännöllisesti.

Toivon, että tilanne muuttuu, sillä minulla on tälle vuodelle useita projekteja, jotka toivon voivani jakaa kanssanne kun ne ovat valmiit. Niihin liittyy tavan mukaan valtavasti selvittelytyötä ja varsinkin haastattelut ovat korvaamaton tiedonlähde artikkelien valmistelutyössä, eli jos siis satut olemaan kirjailija tai työskentelet kirja-alalla, haluaisin mielelläni kuulla sinusta! Olen huomannut, että ihmiset harvoin tajuavat, kuinka paljon arvokasta kokemusta heille on salavihkaa kertynyt, mutta jollekulle toiselle noiden kokemusten kuuleminen on usein kullanarvoista.

Samalla periaatteella jaan siis oman kokemukseni sellaisena kuin se kuluneen kevään on ollut, mahdollisimman sensuroimattomana. Olen siis pyrkinyt olemaan eritoimatta itseäni silloinkin, kun olisi ollut houkuttelevaa tehdä niin, mistä seuraa, että olen muuttanut tekstiä alla ainoastaan kieliopin osalta ja jättänyt sen muutoin alkuperäismuotoon.

* * *

Yksi kirjallinen kevät

Elämä. Sanotaan että se on täynnä häitä ja hautajaisia, mutta harvoinpa elämä on näin täyttänyt itsensä. Sillä samalla hetkellä kun suljin elämäni yhdet tulvaportit, toiset paukahtivat auki sellaisella voimalla, ettei muuta tavoitetta enää jäänyt kuin yrittää olla hukkumatta.

Niin vähän me ihmiset luulemme voivamme hallita maailmaa! Oma hybrikseni on saanut kevään mittaan lommon toisensa perään: niin moni asia on kontrollin ulkopuolella, ja mikä pahinta, ne kaikki syövät sitä arvokkainta, henkistä energiaa. Kun tuli päivä, kun en enää noussutkaan pelkän tahdonvoiman varassa sängystä, oli pakko heittää toiveet nopeasta uudelleenkirjoituskerrasta ja vain keskittyä hengittämään. Päivä kerrallaan. Päiviä tulee lisää. Päivät eivät lopu vielä pitkään aikaan.

Neil Gaiman on muistaakseni Unohdettujen jumalien esipuheessa sanonut, että jokaista romaania kirjoittaessaan hän joutuu opettelemaan romaanin kirjoittamisen kokonaan alusta. Jokainen romaani on niin erilainen, etteivät samat säännöt pädekään. Tämä on minulle aina käynyt järkeen.

Silti se ei valmistanut minua siihen, että jokainen saman romaanin uudelleenkirjoituskerta olisi aivan samalla tapaa täysin erilainen. Järkihän sen jälkikäteen sanoo, että näin on oltava, mutta miten ihmeessä kirjoitustahti putoaa tuhansista sanoista satoihin? Siis sellaisinakin päivinä, kun istuu läppäri sylissä kuusi, kahdeksan, kymmenenkin tuntia.

Se ei tunnu samalta romaanilta. Ei, vaikka juoni on sama, henkilöhahmot ovat samat. Olen jonkin uuden äärellä jota en vielä ymmärrä. Ehkä se on ääni, koska nyt raakateksti ei enää riitä, eikä proosakaan voi enää olla vauhdissa kokoon heitettyä. Nyt jokaisella sanalla on paino.

Yritin ehdottaa itselleni, että kirjoittaisin vielä yhden raakileen, mutta se ei enää riitä. Jokin vaisto sanoo, että se olisi pelkkää välttelykäyttäytymistä. Nyt ei enää auta muu kuin mennä suurta tuntematonta päin. Valot on sammutettu. Nyt on pakko kävellä, ei juosta.

Ja varmasti sanoja olisikin tullut paperille jolleivät elämän perustotuudet olisi tulleet vastaan. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ottaa kalenteriini matematiikankurssi, koska tuo kurssi on täysin välttämätön ajoissa valmistumiselle. Niin paljon kuin haluaisin, en voi viivästyttää opintoja puolella vuodella kirjoittamisen vuoksi. Uhraus täytyi tehdä.

Ongelma on, että viikoittaisten tehtävien tekemiseen kuluu minulta kolme täyttä päivää. Aamusta iltaan. Sen jälkeen olen niin ahdistunut ja uuvuksissa, että kun ne häät ja hautajaiset, lääkärinkäynnit, luennot, kauppareissut ja muut pakottavat tapahtumat ovat ohi, en pysty enää asettumaan pääni sisällä elävien henkilöiden nahkoihin. Olen valmis riisumaan omani ja katoamaan maailmasta.

Kadunko? En. Luulen, että katuisin enemmän, jos yrittäisin nähdä vähemmän vaivaa tekstin hionnan eteen. Olen vihdoin kuorimassa esiin kaikki nyanssit, kaikki mukana kulkeneet ajatukset, jotka eivät ole päässeet pintaan koska olen pelännyt päästää ne sinne milloin minkäkin tekosyyn varjolla.

Mutta jos tämä uudelleenkirjoituskerta ei tuota tekstiä, jonka voin hyvällä omallatunnolla päästää käsistäni eteenpäin, on aika vaihtaa tarinaa. Tai viedä opinnot loppuun sen sijaan että uhraan kaiken, mikä minulta liikenee, kaiken aikaa.

Samalla tietysti haaveilen jo maisterin opinnoista. Kirjallisuustieteen luennot ovat niin valtava henkireikä. Siellä unohdan oman kyseenalaistukseni ja pelkoni, että olen tekemässä jotakin mitä kukaan ei lue tai ymmärrä. Jokainen luentokalvo tuo perspektiiviä. En ole yksin, olen osa jotakin. Asioille, joille luulin ettei ole sanoja, on olemassa sanat. Siinä missä luovan kirjoittamisen oppaat ovat auttaneet luottamaan vaistoonsa ja käyvät tuon tuostakin tunteisiin, kirjallisuustieteen luennot opettavat kylmää analytiikkaa. Kirjallisuustieteessä kirjailija on jo kuollut, eläköön lukija. Olen vähän aikaa vapaa.

* * *

Olen alkanut oppia oman tekstini diagnosointia. Huomaan nyt yhä useammin, missä vika piilee ja osaan sanoittaa sen itselleni ja muille. Ei enää "en jostain syystä vain pidä siitä" vaan "tämän kohtauksen konflikti ratkeaa antiklimaattisesti". Tekniikan opiskelusta ja kirjoitusoppaista on hyötyä. Taidot ovat vähitellen kehittyneet ja olen saanut itsevarmuutta siihen, että ainakin oman tekstini kohdalla vaistoni on useimmiten oikeassa. Paras ratkaisu saattaa vaatia aivoriihtä aviomiehen kanssa, koska tarvitsen lukijan perspektiiviä, ja niin sen täytyy olla. Saan testattua ratkaisuja, perusteltua itselleni mitä olen tekemässä ja miksi. Saan asetettua itseni oikeaan kontekstiin: en kappaleen tai kohtauksen tasolla, vaan kirjan.

* * *

Palaset loksahtelevat paikoilleen, yhä pienemmät palaset. Resonanteimmat palaset. Kaikki on yhä sumua, mutta kuljen nyt eteenpäin enkä ympyrää, kuin vaisto ohjaisi kun ennen oli pelkkää epävarmuutta. En joudu enää arvailemaan, vaan tiedän. Vaikken aina tiedä mitä etsin, tiedän, milloin olen löytänyt sen.

* * *

Kirjoittaminen vaatii ajattelua. Ajattelu vaatii aikaa. Aika vaatii vapautta. Aivojen täytyy voida olla rauhassa, jotta pohdinnalle jää aikaa. Luovuus syntyy hitaasta kypsyttelystä.

Ja eteenpäin on menty — vaan ei vauhdilla. Yliopistotason matematiikka on nimittäin sekin luovaa ongelmanratkaisua. Ja kun toisen näistä deadline on ensi viikolla ja määrittää saatko rahaa siinä kuussa, ylevät uhraukset eivät jousta. On tehtävä töitä, jotta voi kirjoittaa. Tämä on monen ammattikirjailijan arki, niiden bestsellerienkin. Seurasin jännityksellä heitä tuttujani, jotka hakivat apurahoja tänä vuonna päästäkseen tästä oravanpyörästä, ja tunsin jokaisen hylsyn kuin omani koska enemmän kuin koskaan aiemmin, tänä keväänä olisin toivonut voivani pysäyttää kaiken. Mutta kun kaikki mikä on jo pysäytettävissä on jo pysähtynyt, sinun paikkasi on oppia työskentelemään sen puitteissa. Ja jos yhteiskunta saa päättää, kiittämään siitä vähästä, jonka olet saanut.

Ja on paljon, josta todella olen kiitollinen, niin yhteiskunnan kuin läheisteni puolelta. Ilman noita kahta en voisi kirjoittaa lainkaan, tai jos kirjoittaisin, se olisi niin kurjaa etanatahtia, että ideat ehtisivät kuihtua kun ovat vasta itäneet; kun ne ovat tuoreita ja taipuisia ja aurinko paistaa luovan elämän yllä, mutta kirja vaatii kuukausia, vuosia, ja siinä ajassa se joskus puutuu niin, että luovuttaminen ei ole kaukana. Täällä blogissakin on nähty näitä synkkiä hetkiä, ja ne on ylitetty. Nyt on kevät niin ulkona kuin paperilla, mutta se on saanut minut myöskin pohtimaan: milloin tarpeeksi on liikaa? Mikä lasketaan siihen, että on antanut jollekin sata prosenttia?

Usein, kun kirjailijoilta kysytään, milloin kirja on heistä valmis, vastaus on kaksitahoinen. Ensimmäinen vastaus on "ei koskaan, aina voi löytää jotakin muutettavaa", ja tähän olen aina samaistunut. Mutta tämä vastauksen toinen puoli on osoittautumassa saman kolikon kääntöpuoleksi ja se ilmaistaan yleensä jotakuinkin näin: "Kirja on valmis, kun ei voi enää sietää sitä silmissään."

Joskus olen pohtinut, miten tämä eroaa periksi antamisesta. Jotenkin kirjailijan täytyy tietää, milloin kyse on siitä, milloin jostakin muusta. Olen ihmetellyt, mikä vaisto näillä kirjailijoilla on, joka antaa varmuuden siitä, että tämä on nyt valmis.

Nyt luulen tietäväni. Ainakin tiedän, mitä se merkitsee omalta osaltani, tämän kirjan kohdalta. En voi sietää käsikirjoitusta enää kauan silmissäni, koska olen opettanut sille kaiken minkä taidan, ja pian sen on mentävä maailmaan ja siellä noustava tai kaaduttava aivan niin kuin me ihmiset. Ja voi olla, että tästä kirjasta tulee vielä koditon kerjäläinen sillan alla, mutta minä en silloin kanna enää vastuuta, koska minä olen jo velvollisuuteni tehnyt. Tulee muita projekteja, nuorempia. Sellaisia, jotka suostuvat vielä olemaan mitä tahansa, kun niitä vain tönäisee oikeaan suuntaan. Vähemmän itsepäisiä projekteja, joiden jukuripäisyys on vasta kehittymässä, ja jotka vielä saavat virheensä anteeksi, koska eivät ole kuulleet paremmasta.

Ja olen miettinyt: pystynkö tähän todella? Jos seuraava kirja on näin haastava, onko se unettomien öiden ja kadonneiden viikonloppujen arvoinen? Kuinka paljon keho sietää ennen kuin se antaa myöten? Kuinka kauas olen valmis venyttämään uraani — leipätyötä, jonka opintojen loppuessa on tarkoitus maksaa tästä kaikesta? Vastavalmistunut ei kävele neuvottelupöytään sanelemaan ehtoja. Vastavalmistunut sanoo kyllä kiitos ja niiaa, kunnes CV näyttää taas uskottavalta.

Kirjoittaminen on helpompaa, jos sitä pystyy rahoittamaan. Niinpä kun tämä romaani vihdoin lähtee kotoa, taidan ottaa välivuoden. Ainakin romaaneista.

Tämä siitäkin huolimatta, että niitä istuu kolme luonnosteluasteella. Niiden kansiot ovat viime kuukausina kovasti paisuneet aivan pyytämättä.

* * *

Sanoja, sanoja, sanoja. Tein yhdeksän tunnin työrupeaman, jonka päätteeksi minulla oli kaksi tuhatta sanaa, mutta ne kaikki olivat muistiinpanoja tai raakatekstiä. Kirjoittaminen on muutakin kuin proosaa. Se on ajattelua, se on pyörittelyä, se on jäsentelyä, se on tutkimustyötä. Se on tunneskaalojen makustelua: sinä olet somelieeri, jonka työ on tehdä nautittavaksi viini, jossa on juuri sopivasti pehmeyttä ja potkua.

Se saa olla karvas, mutta jälkimaun pitää olla makea.

* * *

Kevät opettaa

Eräs suurimmista peloistani kevään aikana on ollut, etten löydä kirjallista ääntäni tai että ääneni osoittautuisi tavalla tai toisella puutteelliseksi tavalla, jota edes editointi ei pysty korjaamaan. En tiedä, katoavatko tällaiset pelot kirjailijalta koskaan täysin, mutta ehkä ihminen voi vähitellen oppia menemään pelkoa päin eikä siitä poispäin.

Samalla tavoin kuin tarvitaan rohkeutta asettua tekstiin, tarvitaan myös yllättävä määrä rohkeutta antautua kirjoittamiselle itselleen. Tarvitaan rohkeutta jatkaa haastavalla tiellä, kun kaikki elämän prosessit ja rakenteet tekevät kirjoittamattomuudesta monin verroin helpompaa.

Olisi helppoa antaa periksi ja luopua, ja otan hattuni päästä kaikille teille, jotka raivaatte kirjoittamiselle aikaa — oli se sitten päivittäin tai kerran kuukaudessa. Kirjoittaminen itsessään on aina kunnioitusta herättävä teko.

24. maaliskuuta 2019

Tekniikkapähkinä #6


Blogin tavanomainen sisältö on tauolla huhtikuuhun asti. Editoin näppäimistö sauhuten käsikirjoituksesta uutta versiota, minä aikana täällä blogissa ilmestyy kuusiosainen Tekniikkapähkinä.

Mikä Tekniikkapähkinä?

Tekniikkapähkinä on ajatushaaste tai harjoitus, jonka tarkoitus on herättää pohtimaan jotakin tarinan peruspalikkaa. Pähkinän saa ratkaista niin kuin itse haluaa, oli se sitten yhdellä lauseella tai kokonaisella novellilla, ja haastetta saa vapaasti myös muokata niin, että se vastaa paremmin kirjoittajan makuun tai oppimistarpeisiin.

Pähkinän vastauksia ei ole pakko jakaa, mutta ne saa jättää kommenttiosioon, jos haluaa käydä niistä keskustelua muiden lukijoiden kanssa. Lupaan itse lukea jokaisen vastauksen ja kommentoida niitä, ja ehkä jokin pähkinä herättää miettimään laajemminkin jonkin asian merkitystä tarinankerronnalle. Tekniikkapähkinöiden ratkaisut ovat kuitenkin vastaajien omaisuutta, eli muistakaa pyytää lupa, jos innostutte toistenne vastauksista. Annan omalta osaltani luvan julkaista tekniikkapähkinän pohjalta vaikka romaanin, jos sellainen sattuu syntymään!

Pähkinöitä voi pallotella myöskin ystävän kanssa! Monet mielenkiintoisimmista käymistäni keskusteluista lähtevät liikkeelle "mitä jos?" -kysymyksistä, ja tässä ilmenevät pähkinät ovat monet sellaisia, että olen kirjoittanut ne talteen jonkin inspiroivan keskustelun päätteeksi.

Viikon teema: Toiminta

Hyvä toimintakohtaus on monien tekijöiden yhteenlaskettu summa. Konflikti on aivan tekstin pinnalla ja pahimmillaan jokin ulkopuolinen voima uhkaa jopa henkilöhahmojen henkeä. Samalla ympäristö on toiminnassa korostuneessa roolissa, koska maasto on täynnä hidasteita ja esteitä, jotka rajoittavat mahdollisuuksia toimia, mutta toisaalta myös mahdollistavat uusia tapoja päästä tavoitteisiinsa.

Niin kuin kaikissa kohtauksissa, toiminta rakentuu kahden ristiriitaisen halun varaan. Kun monesti dialogi toimii tämän konfliktin välittäjänä, toimintakohtauksessa konflikti etenee pääasiassa tekojen kautta — puheiden aika on jo ohi. Hyvin harvoin tavoitteet ovat kuitenkin niin yksinkertaisia kuin kuolema tai sitä pakeneminen: tekojen taustalla on syvempiä tavoitteita tai tunteita, jotka ohjaavat kunkin toimijan käytöksiä. Mikä ajaa sankarin nousemaan, kun tämä uskoo olevansa jo voimiensa äärirajoilla? Mistä periaatteista sankari ei suostu luopumaan? Mitä seurauksia häviöstä on? Kuinka paljon kukin on valmis uhraamaan ollakseen voittaja? Miten likaista peliä toinen on valmis pelaamaan, ja miksi?

Kuvailuun käytetty sanamäärä vaikuttaa lukijan käsitykseen tapahtumien aikasuhteesta. Fyysiset iskut kuvataan tämän vuoksi joskus tekstissä jopa yhdellä sanalla, ja kerronnan rytmitys muuttuu henkilöiden pysähtyessä vetämään henkeä. Kirjoittajan kannalta on tärkeää, että koreografia on mahdollisimman selkeä: Missä kukin on? Mikä on tekojen syy-seuraussuhde? Mitä esteitä ympäristö tuottaa?

Useinkaan tätä koreografiaa ei kannata pistää paperille ele eleeltä, vaikka sen itse tuntisikin, vaan lukijan kannalta on tärkeämpää, että konflikti etenee kohti kohokohtaansa. Tähän auttaa esimerkiksi action-reaction cycle -nimisen tekniikan käyttö.

Nimensä mukaisesti kyseessä on teoista ja reaktioista muodostuva sykli, joka muodostaa rungon jonka varaan teot ja vastateot on hyvä rakentaa. Syklin käynnistää ns. motivaattori (eng. motivation), eli reaktiota vaativa tapahtuma. Vastustaja vetää esimerkiksi esiin aseensa, ja päähenkilön täytyy reagoida siihen. Tämä reaktio muodostuu useasta osasta, joista kaikki eivät aina ole joka kerta läsnä, mutta joista kirjoittaja voi poimia haluamansa.

Tärkeää syklin ymmärtämiseen on kronologia. Se pyrkii heijastamaan ihmisen luontaista toimintaa, eli ensin tapahtuva asia kuvataan myös ensin. Tekniikan etu on myös se, että lukija pystyy sen kautta paremmin ymmärtämään, miksi ja miten jokin tapahtuu. Sykli tuo siis selkeyttä, mistä on etua varsinkin silloin, kun kuvailu on nopean temponsa vuoksi lyhykäistä.

Reaktion kronologia on siksi seuraava:
  • Motivaattorin ensimmäinen seuraus on toisen vaistomainen reaktio. Tämän kuuluvat aistihavainnot (haju, näkö, kipu, kosketus, jne.) ja tahdosta riippumattomat liikkeet (kuten säpsähtäminen) ja automaattiset tunnereaktiot, kuten inho tai pelko. 
  • Tätä seuraa henkilön tietoinen reaktio: tilanteen rationaalinen arviointi ("vastustaja on vaarallinen"), tapahtumien asettaminen asiayhteyteen, kuten menneiden tapahtumien muistaminen eli flashback (vastustajan tiedetään esimerkiksi jo joskus ampuneen jonkun). Tärkeä askel näiden jälkeen on suunnitelman muodostaminen: mihin henkilö aikoo seuraavaksi pyrkiä? Yrittääkö tämä paeta tai suojautua, vai lähteäkö esimerkiksi vastahyökkäykseen? Jos kyseessä on ajokohtaus, pyrkiikö henkilö esimerkiksi edelle tutun sivukadun kautta?
  • Vasta nyt henkilö puhuu ja toimii. Tämä voi heittäytyä maahan ja huutaa tovereitaan suojautumaan, tai yrittää puhua vastapuolen laskemaan aseensa.
  • Seuraavaksi on vastapuolen vuoro käydä sama ketju. Herättävätkö sanat jonkin tunnereaktion? Huomaako vastustaja päähenkilön pyrkimykset ja saa estettyä ne? Seuraako tätä vielä vastaisku?
Näin sykli jatkuu, kunnes konflikti on saatu päätökseen. Samaa tekniikkaa voi käyttää myös vähemmän toiminnallisissa kohtauksissa, jolloin dialogi saa jälleen enemmän valtaa. Sykli luo kuitenkin hyvän pohjan eräälle toimintakohtauksen tärkeimmälle elementille, eli käänteille ja yllätyksille: ennalta-arvaamattomuus saa lukijan mielenkiinnon säilymään, eikä ole selvää viime hetkeen, kumpi osapuoli pääseekö perimmäisiin tavoitteisiinsa.

Hyvin usein panokset jatkavat näin nousuaan, kunnes lukijalle näyttää mahdottomalta, että sankarin on mahdollista enää selvitä haasteista. Tämä on kohtauksen kliimaksi, jossa konflikti ratkeaa suuntaan tai toiseen. Viekas tarinankertoja on saattanut jo kohtauksen alussa piilottaa tekstiin keinon, jolla sankari pääsee vielä pälkähästä. Ohimennen mainittu pensas saattaa näin äkkiä osoittautua juonellisesti hyvin tärkeäksi, tai jokin näennäisesti hyödytön kyky osoittautuu korvaamattomaksi. Mistä pääsemmekin tämän viikon pähkinään:
Biologianopiskelija on matkalla kotiin pitkän baari-illan jälkeen. Hän on kulkemassa isolla aidatulla lammaslaitumelle, mistä opiskelijat usein oikaisevat matkalla kämpilleen, kun puolivälissä matkaa ilmenee, että joku on vaihtanut laiduntajat mekaaniseen ihmissyöjälampaaseen — ja lampaalla on nälkä. Onko tämä vihaisen lampaankasvattajan kosto?
Onko pakeneminen ainoa vaihtoehto, vai onko biologian opinnoista ehkä jotakin hyötyä? Minkälaisessa roolissa laidun itsessään on, minkälaisia esteitä ympäristö voi aidan lisäksi sisältää? Aiheutuuko sankarille humalasta haittaa? Pääseekö tämä ulos aitauksesta vai viekö lammas lopulta voiton? Hauskaa pähkinöintiä!

10. maaliskuuta 2019

Tekniikkapähkinä #5


Blogin tavanomainen sisältö on tauolla huhtikuuhun asti. Editoin näppäimistö sauhuten käsikirjoituksesta uutta versiota, minä aikana täällä blogissa ilmestyy kuusiosainen Tekniikkapähkinä.

Mikä Tekniikkapähkinä?

Tekniikkapähkinä on ajatushaaste tai harjoitus, jonka tarkoitus on herättää pohtimaan jotakin tarinan peruspalikkaa. Pähkinän saa ratkaista niin kuin itse haluaa, oli se sitten yhdellä lauseella tai kokonaisella novellilla, ja haastetta saa vapaasti myös muokata niin, että se vastaa paremmin kirjoittajan makuun tai oppimistarpeisiin.

Pähkinän vastauksia ei ole pakko jakaa, mutta ne saa jättää kommenttiosioon, jos haluaa käydä niistä keskustelua muiden lukijoiden kanssa. Lupaan itse lukea jokaisen vastauksen ja kommentoida niitä, ja ehkä jokin pähkinä herättää miettimään laajemminkin jonkin asian merkitystä tarinankerronnalle. Tekniikkapähkinöiden ratkaisut ovat kuitenkin vastaajien omaisuutta, eli muistakaa pyytää lupa, jos innostutte toistenne vastauksista. Annan omalta osaltani luvan julkaista tekniikkapähkinän pohjalta vaikka romaanin, jos sellainen sattuu syntymään!

Pähkinöitä voi pallotella myöskin ystävän kanssa! Monet mielenkiintoisimmista käymistäni keskusteluista lähtevät liikkeelle "mitä jos?" -kysymyksistä, ja tässä ilmenevät pähkinät ovat monet sellaisia, että olen kirjoittanut ne talteen jonkin inspiroivan keskustelun päätteeksi.

Viikon teema: Paikka

Hyvin usein sijainnilla on tärkeä rooli tarinassa, oli kyseessä sitten unelias kotikaupunki tai vieras maaginen maailma, johon lukija sinkoutuu päähenkilön mukana. Ympäristö vaikuttaa monella tapaa niihin, jotka siellä asuvat, ja lukija vetää myös johtopäätöksiä henkilöhahmoista riippuen siitä, minkälainen heidän elinympäristönsä on.

Yksinkertaisimmillaan tämä pätee henkilön omaan asuinpaikkaan, joka riippuen siitä onko se siisti tai sotkuinen, täynnä kalliita huonekaluja tai halpaa kierrätystavaraa, maalaa erilaisen kuvan henkilöhahmon persoonasta ja yhteiskunnallisesta asemasta.

Kokemus paikasta on sekin hyvin henkilökohtainen, ja kertoo siksi paljon näkökulmahenkilön persoonasta ja menneisyydestä. Esimerkiksi nuhjuinen jäätelökoju voi herättää henkilössä joko inhoa tai lämpimiä lapsuudenmuistoja riippuen siitä, minkälainen suhde henkilöllä on siihen. Paikalla on historian muodostama identiteetti, joka jättää jälkensä paitsi ympäristöön itseensä, myös siellä asuneisiin ihmisiin.

Muodostamme melko erilaisia oletuksia, mikäli henkilö asuu Tampereella verrattuna siihen, että tämä olisi monta vuotta asunut Tokiossa. Jokainen paikkakunta tuoksuu, näyttää ja kuulostaa erilaiselta, niissä on erilainen ruokakulttuuri, erilaiset tavat, erilaiset muodit.

Paikkaa kehotetaan usein ajattelemaan henkilöhahmona, jolla on oma persoonansa ja historiansa, ja joka voi myös toimia itsenäisenä pelurina juonessa joko olemalla muutoksen kohteena tai asettamalla esteitä henkilöhahmojen tielle. Esimerkiksi Taru sormusten herrasta -trilogiassa päähenkilö Frodon kotipaikalla Konnulla on aivan oma kehityskaarensa, joka noudattelee sekin juonen kulkua. Maailma paitsi muuttuu Frodon mukana, myös asettaa esteitä tämän tielle, näkyvimmin joissa, jotka vuoroin joko helpottavat tai vaikeuttavat sankareiden kulkua.

Samoin paikalla voi myös olla symbolinen rooli. Henkilöhahmojen sisäisen maailman lisäksi se voi kuvastaa maailmaa myös laajemmassa mittakaavassa: talo voi kuvastaa siinä asuvaa perhettä, tai synkkä luola voi kuvastaa mielen kätkettyä maisemaa. Paikoilla voi tehdä tarinoissa paljon, koska ne vaikuttavat niissä eläviin niin paljon, ja siksi tämän viikon pähkinä onkin omistettu kaikille niille tuhansille mahdollisuuksille.

On olemassa talo, jonka jokainen ikkuna johtaa joka aamu eri puolelle maailmaa. Erilaiset aistihavainnot ovat osa talon asukkaan (tai asukkaiden) arkea: hajut, äänet ja näyt virtaavat sisään huoneisiin. Minkälaista on asua tällaisessa talossa?
Onnistuneen paikan kuvaus on usein kiinni yksityiskohdista. Mitä kannattaa kertoa, mitä jättää pois? Mihin asioihin näkökulmahenkilö kiinnittää huomiota, mihin ei? Minkälaisia tunteita paikka herättää sen asukkaissa? Entä lukijassa?

Miten paikan erityispiirteet vaikuttaisivat juoneen? Minkälainen on sen historia? Ohjaako paikan luonne sinulla myös tarinan juonta? Miksi? Miksi ei? Näitä ja monia muita asioita voi olla kiinnostavaa pohtia. Hauskaa pähkinöintiä!

Mitä muut lukevat