16. syyskuuta 2018

Editointipäiväkirja #2, osa 2



Punakynä on viuhunut viime viikot tiuhaan, eikä tähän asti ole ollut liuskaakaan, joka ei olisi hukkunut punaiseen. Olen lukenut käsikirjoitusta hitaammin kuin odotin. On yllättävää, kuinka raskasta oman tekstinsä analyyttinen lukeminen on.

Olen ollut koelukijana muiden ihmisten teksteille, mutta kun kyseessä on teksti, johon olet ripustanut uskosi ja toivosi, on vaikea olla kylmäpäinen. Viime päivinä tuskaa on tuottanut erityisesti luku 6. Olen kirjoittanut useimmat alun luvuista uudestaan puolen tusinaa kertaa, enkä ole tarkastellut niitä niin kriittisellä otteella kuin minun olisi pitänyt koska niihin on näin pitkän ajan jälkeen ollut suorastaan vastenmielistä palata.

Eräs betalukijoista sanoi olleensa lopettaa lukemisen kuudennen ja seitsemännen luvun kohdalla, mikä puhuu selvää kieltä siitä, että tekstiä täytyi muuttaa. Pakotin siis itseni pysähtymään tutkimaan tekstiä... ja huokaisin.

Tai oikeammin revin kyllä hiuksiani. Luku täytyi kirjoittaa vielä kerran uudestaan.

Yksikään kappale ei solju halutulla tavalla, ja olin lukiessani turhuuspäissäni palaamassa suoraan näppäimistön ääreen korjaamaan noloja virheitäni. Olin jättänyt kertomatta kaiken sen, mitä minun piti luvussa kertoa ja täyttänyt sen sijaan narratiivin kaikenlaisella romulla. Ydinkonflikti puuttui, eikä tyyli edes ollut omaani.

Monet alkupään luvut ovat käsikirjoituksen vanhimpia. Syy lukujen huonouteen ei kuitenkaan ole iässä, vaan siinä etten ollut vielä löytänyt tarvittua varmuutta siitä, minkälaista tarinaa olin kertomassa. Yritin sen sijaan miellyttää lukijaa ja kirjoittaa sellaista fantasiaa, jonka uskoin vastaavan yleisön odotuksia. Jälkikäteen ajatellen tämä on tietysti amatöörimäinen virhe, mutta olin niihin aikoihin kadottanut itsevarmuuteni ja kyseenalaistin kaiken, mitä olin tekemässä. Niinpä piilouduin kauniiden lauseiden taakse ja toivon, ettei kukaan huomaisi, ettei minulla ollut aavistustakaan, mitä olin tekemässä.

Luku ei ole pelastettavissa muulla kuin repimällä sen kokonaan auki ja suunnittelemalla sen rakenne edellä uudestaan. Tekstissä on kyllä elementtejä, jotka ovat käyttökelpoisia.

Samalla tieto ei tee työstä yhtään vähemmän vastenmielistä. Olen parhaani mukaan vältellyt lukemasta tekstiä eteenpäin, koska en halua tietää, moniko muu luku on perustavanlaatuisesti rikki. Jokin asiassa menee minulla kipeästi tunteisiin, vaikka kyse on verrattain harmittomasta ongelmasta. Kuulostaako tämä kenestäkään teistä lukijoista tutulta? Liekö tälle jokin nimikin? Oli miten oli, joudun työstämään asian herättämiä tunteita jonkin aikaa, ennen kuin pystyn palaamaan tekstin pariin.

Toisaalta aloitin tänä syksynä kirjallisuustieteen sivuaineopinnot, eikä viivyttely ehkä ole täysin huonokaan asia. Olen kurssikirjoja lukiessani jo löytänyt uusia näkökulmia tekstin analysoimiseen, ja akateeminen ote ehkä antaa sitä etäisyyttä, jota tarvitsen lukemista varten. Aika ei siis suinkaan mene hukkaan.

Editointipäiväkirjan osalta tämä tietysti merkitsee hiljaisempaa aikaa.

Muissa uutisissa: minulta on kuun taitteessa ilmestymässä artikkeli Kirjoitan-lehdessä. Artikkelin varsinainen aihe on NaNoWriMo, mutta käsittelen kirjoituksessa myös paljon kevään kirjoitussprinttieni aikana oppimiani asioita. Lehden tarkka ilmestymispäivä ei ole vielä tiedossa, mutta lupaan ilmoittaa asiasta vähintäänkin Twitterissä, kun päivä selviää.

Kahden viikon päästä täällä blogissa alkaa myös kolmiosainen artikkelisarja, jossa palaan tutkimaan mitä Suomessa nykyään kustannetaan. Olen jo jonkin aikaa ollut tyytymätön edellisessä artikkelissa käyttämääni otantaan, joten tällä kertaa käytän paljon laajempaa materiaalia kuin kolme vuotta sitten.

Tällä kertaa tarkoitus on lisäksi tutustua suurimpien kustantamojen lisäksi pienkustantamoihin. Olen melko varma löytäneeni niistä useimmat, mutta vinkit suosikkikustantamoistanne ovat silti hyvin tervetulleita. Mukana ovat tällä kertaa myöskin osuuskunnat, eli esimerkiksi Osuuskumma ja Poesia tulevat saamaan omat mainintansa.

Jos teillä on siis kustantamoihin liittyviä toiveita tai kysymyksiä, jättäkää ne 23.9.2018 mennessä! Kaikkeen ei ole edes artikkelisarjassa mahdollista vastata, kun mukana on lähemmäs 60 kustantajaa, mutta olen utelias tietämään, minkälaisia asioita itse pidätte tärkeinä kustantajaa valitessa.

2. syyskuuta 2018

Editointipäiväkirja #2, osa 1



Kesä on ohi, tervetuloa syksy! Olen antanut käsikirjoituksen levätä sitten heinäkuun, ja sillä aikaa teksti on käynyt esilukijoilla. Kesän alussa jännitin sitä, onko teksti todella niin valmis kuin itsestäni tuntuu, ja tässä vaiheessa on palautteen perusteella varmaa, että kaikki todella toimii niin kuin pitääkin.

En vielä aivan osaa uskoa, että olen päässyt tähän pisteeseen. Tarinan rakenne ja juoni ovat aiheuttaneet minulle harmaita hiuksia niin pitkään, että on todellakin käsittämätöntä, että pääsen vihdoin tekemään tekstiin loppuhiontaa.

Enkä tiedä, tulenko pystymään uskomaan siihen, ennen kuin olen lukenut käsikirjoituksen loppuun ja tehnyt niihin omat merkintäni. Muistan vielä hyvin, kuinka kolme vuotta sitten luulin olevani loppusuoralla vain huomatakseni, kuinka paljon minulla vielä oli oppimatta. Teksti olisi varmasti ollut vielä korjattavissa, mutta olen silti tyytyväinen siihen, että näin vaivan kirjoittaa sen uudestaan. Uskallanko toivoa?

Totuus on, että esilukijoiden palaute herätti minussa melkoisen tunnemyrskyn. On outoa, miten ihminen voi olla riemuissaan ja kauhuissaan yhtä aikaa, ja yritinkin turhaan selittää tunnetta verkkotutuilleni. Tiedättekö sen tunteen, kun seisot aivan kallion reunalla katsomassa alas, ja jokin alkukantainen osa aivojasi huutaa sinua hyppäämään? Ajatus saa sydämesi hakkaamaan kahdesta eri syystä.

Kirjan editointi on kalliolta hyppäämistä. Voin nyt enää toivoa, että köysi kestää.

Minulla oli yllättävän paljon vaikeuksia löytää keino tulostaa teksti paperille ajamatta itseäni vararikkoon. Muutama vuosi sitten moni tuttuni työskenteli vielä paikoissa, missä tulostaminen on helppoa, mutta paperittomuus on yleistymässä työpaikoilla ja sama näkyy myös omassa kodissamme, missä meillä ei ole ollut tulostinta saati skanneria enää moneen vuoteen.

Kiersin elektroniikkaliikkeitä halvan printterin perässä vain laskeakseni maksavani enemmän musteesta kuin tulostimesta itsestään. Ironisinta asiassa on, että nykyaikana kirjojen tarvepainatus on niin helppoa, että minulle olisi tullut kaikkein halvimmaksi tilata yksittäinen kappale suoraan kansiin sidottuna.

Minulla ei kuitenkaan ollut kärsivällisyyttä odottaa, että kirja lentäisi ovelleni jostakin Amazonin kirjapalveluiden painotehtaalta, vaan kolusin verkosta läpi kaikki pääkaupunkiseudulta löytämäni painotalot.

Löysin lopulta lähiseudulta paikan, joka tarjoutui tulostamaan nivaskan kohtuulliseen hintaan. Olin tässä vaiheessa etsinyt tulostajaa tekstille jo kaksi viikkoa, ja nopean puhelinsoiton jälkeen olinkin jo juoksemassa painotalolle papereita noutamaan.

Olin ehtinyt unohtaa, kuinka tyydyttävää on pitää kädessään paksua tekstinivaskaa. Jokin tekstin näkemisessä mustana valkoisella saa sen tuntumaan todelliselta, kuin tarina siihen asti olisi ollut pelkkä mielikuvituksesi tuotos.

Kun teksti on paperilla, siihen on helppo suhtautua objektiivisemmin. Olen editoinut nyt viitisen lukua viidestäkymmenestä, eikä eteen ole tullut liuskaakaan, joka ei olisi täyttynyt yltä päältä punamerkinnöillä. Ja vaikka jokainen merkintä tarkoittaa lisää editointityötä, niiden tekemisessä on silti jotakin hirvittävän vapauttavaa.

Ehkä syy on paperissa mediana: mikä on kirjoitettu, on kirjoitettu, eikä sitä pysty enää muuttamaan. Se hellittää ahdistusta ja samalla on helpompi jatkaa tekstissä eteenpäin hukkumatta tuhansiin korjausvaihtoehtoihin.

Kun luen, yritän ensin olla lukija ja vasta sitten editoija. Esilukijani antoivat korvaamatonta palautetta tekstin puutteista, ja pyrin kiinnittämään ongelmallisiksi katsottuihin kohtiin erityistä huomiota. Palautteen perusteella tarinan pääjuoni toimii, mutta sivujuonet vaativat yhä virtaviivaistusta (mikä oli odotettavissa, koska jätin ne hiomattomiksi palautetta varten).

Lukijat toivoivat myös lisää maailman ja henkilöhahmojen avaamista, vieraiden sanojen selittämistä sekä paikkakuntien sijainnin välittämistä paremmin myös lukijalle. Jälkimmäisen ei olisi pitänyt tulla minulle yllätyksenä, koska paikannimiä on paljon, mutta halusin nähdä, miten teksti pärjää ilman karttaa ennen sellaisen piirtämistä.

Hyvä uutinen on, että tekstin rytmi pääosin toimii. Muutama kohtaus on palautteen perusteella liian lyhyt, mutta otan lyhyyden milloin tahansa ylimittaisuuden sijaan. Tekstistä näkee, että olen hionut pois kaiken paitsi välttämättömän, ja palautteen perusteella on helpompaa palauttaa mukaan ne asiat, jotka kiinnostavat lukijaa. Omat kiinnostuksen aiheeni ovat joskus aika eksentriset, joten tarvitsen ulkopuolisen sanomaan minulle, mistä minun kannattaa puhua.

Fantasiaa kirjoittaessa on yleensäkin usein se ongelma, että maailman luojana tietää kaikesta kaiken ja haluaa kertoa siitä muillekin, mutta valtakunnan veronkierron historia viimeisen kahdensadan vuoden ajalta on ehkä parempi jättää pois, jollei sillä ole juonellista arvoa.

Pääsen kirjoittamaan vielä joitakin uusia kohtauksia laajentaakseni maailmaa ja henkilöitä entisestään. Lisäksi mukaan oli viime hetken muutosten vuoksi lipsahtanut muutama raakamuodossa kirjoitettu kohtaus, jotka täytyy avata täydeksi proosaksi. Esilukijat huomasivat ne tekstissä heti, koska kirjoitin edellisen version preesensissä ja nykyisen imperfektissä.

Revin tietysti hiuksiani siitä, että huolimattomuuttani jätin vanhoja pätkiä esiin, ja joudunkin vastaisuudessa miettimään keinoa, jolla saan ne merkittyä selkeämmin Scriveneriin. Tekemällä oppii.

Koska ranka on nyt lyöty lukkoon, voin melko turvallisin mielin luottaa siihen, ettei tarina enää varsinaisesti muutu. Olen käynyt juonen läpi niin tiheällä kammalla, etten usko pystyväni enää parantamaan sitä, eikä yksikään tekstin nähneistä pitänyt mitään kohtaa epäuskottavana (mikä koitui edellisen “valmiin” version kohtaloksi).

Vaikka olen muutoin visuaalinen ihminen, henkilöiden ulkonäkö ei myöskään ole vahvin alani. Nimi- ja kasvomuistini on lähes olematon, minkä vuoksi keskityn tekstissäkin ulkonäköön vain vähän, ja palautteen perusteella minun kannattaa tehdä joka hahmolle kuvakollaasit, joiden avulla pystyn lisäämään riittävästi yksityiskohtia tekstiin. Periaatteessa pidän enemmän tarinoista, joissa henkilöhahmojen ulkonäkö jää pääosin lukijan mielikuvituksen varaan, mutta ongelmallista tietysti on, jollei tekstissä ole riittävästi vihjeitä, joiden perusteella rakentaa mielikuvaa lainkaan.

Mutta tämä, kuten muutkin tekstissä esiintyvät ongelmat, ovat hyvin pintapuolisia. Kuvataidetermistössä tarinalla on nyt selkeät viivat ja tärkeimmät värit ovat paikoillaan, ja seuraava luontainen työvaihe on elävöittää kuva hiotuksi kokonaisuudeksi.

Peloista huolimatta olen siis toiveikas. Englanniksi this is it! — tähän voin jo olla tyytyväinen.

Suurin epävarmuus tästä eteenpäin on, kuinka kauan minulta kestää lukea käsikirjoitus huolella alusta loppuun. Yritän olla hosumatta, mutta samalla yritän edetä riittävällä vauhdilla, etten unohda lukemaani. Aloitin proosaluonnoksen viime vuoden heinäkuussa, ja vaikka olen palannut sen jälkeen muokkaamaan alkua monet kerrat, en ole nähnyt monia osia tekstistä ainakaan puoleen vuoteen. Asialla on hyvät ja huonot puolensa.

Olin optimistina toivonut pystyväni saamaan tekstin hionnan tehtyä tämän syksyn aikana, mikä saattoi lupailla liikoja. Kevään kiireiden vuoksi olen pahasti jäljessä opinnoissani, minkä vuoksi lukeminen tulee jäämään minulla viikonloppujen ja iltojen puuhaksi.

Voihan toki olla, että kaikki sujuu tästä helposti ja nopeasti, mutta jos olen kirjoittamisesta jotakin oppinut viiden viime vuoden aikana, se on, ettei mikään yksinkertaiselta näyttävä ole yksinkertaista.

Ja näin olemme palanneet kirjoittamispäiväkirjasta takaisin editointipäiväkirjaan. Kiitos, kun olette seuranneet minun ja romaanini matkaa tähän asti, ja toivoa voi, että tällekin tarinalle tulee vielä onnellinen loppu!

19. elokuuta 2018

Vinkkejä 15-vuotiaalle itselleni & perustietoa käsikirjoituksestani



Kiitos kysymyksistä ja viisivuotispäivän onnitteluista! Veikkaan, että moni muukin on utelias tietämään nämä samat, eli sen suuremmitta esittelyittä, mennäänpä asiaan.

Eräs lukijoista kirjoitti:

Olisi mukava tietää perusjuttuja kässäristä.

- Monta POV-hahmoa
- Mitä teemoja
- Sanamääriä
- Jotain kerrontaratkaisusta. Kehyskertomus vai jotain muuta, aikamuodot, persoona jne.

Tarina jakautuu kolmen sisaren näkökulmaan — paljonko kukin pääsee ääneen, on vielä hionnan alla. Edellisen luonnoksen sanamäärä oli Scrivenerin mukaan 91 114, mikä siis laskelmieni mukaan on jotakuinkin 475 sivua.

Tällä hetkellä kannatteleviksi teemoiksi ovat muodostuneet perhe, velvollisuus ja yksilöllisyys: pystyykö ihminen elämään vapaasti niin kuin kokee tarvetta elää, kun yhteiskunta yrittää painostaa olemaan muuta kuin oma itsensä? Aavistelen jo joutuvani lisäämään muutaman kohtauksen sitoakseni joitakin sivujuonia paremmin kokonaisuuteen, joten lopullinen sanamäärä saattaa sittenkin vielä ylittää satatuhatta. Odottelen yhä palautetta monilta esilukijoilta.

Tarina kattaa noin vuoden jakson tyttöjen elämästä. Tuskailin kauan, kirjoitanko preesensissä vai imperfektissä, mutta näillä näkymin imperfekti on voittamassa. Tarina on kerrottu kronologisesti ilman sen kummempaa — haaste on enemmänkin ollut päättää, mitä kertoa ja mitä jättää kertomatta. Koska kirjoitan itse luotuun maailmaan sijoittuvaa fantasiaa, minulla on ollut kädet täynnä työtä sen kanssa, miten lukijan tarvitsemat tiedot ymmärrettävällä tavalla pysähtymättä liiaksi selittämään niitä. Suurin tekemäni kerronnallinen muutos oli siirtyä varhaisten luonnosten kaikkitietävästä kertojasta paljon rajallisempaan näkökulmaan, missä kerronta kuvastaa mahdollisimman vahvasti näkökulmahenkilön maailmankuvaa.

Eräs ystäväni sanoi, että olen puhun käsikirjoituksesta avoimemmin sen jälkeen, kun lähetin teksti esilukijoille. Käsikirjoituksesta on yhä vaikea puhua, koska niin moni asia muuttuu kirjoittamisen edetessä, mutta nyt tarina on alkanut löytää oikeaa muotoaan. Saatan siis hyvinkin puhua käsikirjoituksesta syvemmin siinä vaiheessa, kun seuraava editointikierros on tehty.

* * *

Mitä vinkkejä antaisit 15-vuotiaalle kirjailijan alulle?

Apua, mistä edes aloittaisi? Vinkkejä on niin monia, eikä yhden kirjoittajan temput ehkä tehoa toisen kohdalla. Jos kuitenkin minun pitäisi neuvoa 15-vuotiasta itseäni, sanoisin kenties seuraavat asiat:

Lue ja kirjoita paljon. Lue laajasti oman suosikkigenresi ulkopuolelta, haasta itsesi tutustumaan sellaiseen, mikä ei tunnu sinulle luontaiselta. Älä jää kiinni siihen ajatukseen, ettet pidä runoudesta, tai dekkareista, tai Nobel-kirjailijoista, vaan hanki itsellesi laaja yleiskäsitys kirjallisuudesta.

Kokeile kaikkea. Kirjoita runoja, kirjoita dekkareita. Hassuttele ja uskalla tehdä virheitä. Eräs asia, mitä itse kadun, on että jämähdin liiaksi yhden projektin pariin siinä iässä, kun olemme luonnostamme kapinallisia ja uskallamme kokeilla kaikkea. Samat opit voi oppia myöhemminkin, mutta 15-vuotiaan kirjoittajan tärkein työ on minusta hakea omaa tyyliään niin kirjallisesti kuin työtapojen kantilta.

Aseta itsellesi pieniä kirjoitushaasteita: kirjoita novelleja, raapaleita, mikä itseäsi sitten miellyttää, mutta pidä ne rajallisina (3-25 sivua) ja saata ne loppuun. Sitten hautaa ne. Kenenkään ei ikinä tarvitse nähdä niitä, jollet halua — tärkeintä on oppia kirjoittamisen mekaaninen puoli.

Tee kirjoittamisesta rutiini. Kun ikää tulee lisää, aikaa jää asioille vähemmän. Työ tai koulu on yleensä korkein prioriteettimme, mutta sen jälkeen mitä erilaisimmat asiat pyrkivät kakkos- ja kolmospaikalle. Vanhemmiten nämä asiat vievät yhä enemmän aikaamme ja muuttuu vaikeammaksi perustella itselleen ja läheisilleen, miksi kirjoittaa. Jos rutiini on jo olemassa ennestään, työksi jää ainoastaan pitää siitä kiinni.

Jotkut kirjoittavat aamuisin, toiset iltaisin. Jotkut kirjoittavat lounastauolla, toiset junassa kotimatkalla. Etsi aika, joka toimii sinulle, eikä sen suinkaan tarvitse olla pitkä, vaan 30-60 minuuttia päivässä riittää mainiosti. Äläkä nolostele kertoa vanhemmille tai kavereillesi, että kirjoitat, vaan opeta heidätkin arvostamaan kirjoitusaikaasi.

Kirjoittaminen on treeniä aivoille siinä missä salilla käyminen on treeniä lihaksille, ja jos kukaan ikinä kutsuu kirjoittamistasi turhanpäiväiseksi, voit aivan hyvin kysyä heiltä, kuvittelevatko he pystyvänsä nostamaan sata kiloa penkistä päivääkään harjoittelematta. Luovuus kuvitellaan helposti asiaksi, joka joko kumpuaa tai ei kumpua ihmisestä aivan itsestään, mutta luovuus on taito siinä missä mikä tahansa muukin.

Älä ota asioita liian vakavasti. Teini-ikäisenä halusin olla bestseller-kirjailija ennen kun täytin 18 vuotta. Halusin tuottaa täydellistä tekstiä ja halusin tehdä vaikutuksen kavereihini. Jälkimmäisessä välillä onnistuin, mutta siinä piileekin vaara: jos pysähtyy lepäämään laakereilleen ja rakentaa minäkuvansa sen varaan, että on kekseliäs ja luova, huonot kirjoituspäivät tuntuvat kahta kamalammilta, eivätkä hyvät päivät oikein tunnu miltään. Mikä pahinta, vastoinkäymiset muuttuvat äkkiä hyökkäyksiksi omaa persoonaasi kohtaan, emmekä me ihmiset suhtaudu hyvin itseemme kohdistuviin uhkiin.

Jos siis uskot nerouteen, suosittelen luopumaan siitä. Joillakuilla on ehkä lahjakkuutta, joka auttaa heidät alkuun, mutta nerous ei ole yhdenkään kirjailijan menestyksen tae, vaan kirjat syntyvät harjoittelulla ja kovalla työllä. Kehuja nuorena saavan on usein vaikeampaa muodostaa oikeaa sitkeyttä, joka auttaa jatkamaan epäonnistumisten ja haasteiden läpi, mikä tuntuu ehkä hirvittävän paradoksaaliselta, koska kannustushan auttaa meitä yleensä jaksamaan jonkin asian parissa.

Kannustus toki on hirven tärkeää, mutta kannustuksen pitäisi suuntautua saavutuksiin eikä siihen, minkälainen ihminen luonnostaan on. Hakeudu sellaisten ystävien pariin, jotka pystyvät kannustamaan sinua, ja jotka erityisesti tukevat sinua silloin kun sinulla on vaikeaa. Koska kirjoittaminen on vaikeaa, ja se on ihan ok.

Aseta itsellesi realistiset tavoitteet ja pidä niistä kiinni. Liian korkeat vaatimukset johtavat blokkiin ja/tai perfektionismiin, eikä kumpikaan ole hyväksi kirjoittamiselle. Äläkä tee asioita, koska niitä “pitäisi” tehdä, vaan seuraa omaa sydäntäsi. Löydä ne asiat, jotka saavat sinut innostumaan, ja rakenna elämäsi sen ympärille, että pyrit tavoittelemaan niitä. Ammattilaiseksi kehittyy vähitellen elämän varrella, mutta itsevarmuus ja itsetuntemus opitaan nuorena.

Nauti siitä mitä teet, ja jollet nauti siitä, älä tee sitä — jollei luvassa ole palkintoa, jonka eteen kannattaa kärsiä. Vaikka neuvoin aiemmassa kohdassa olemaan ottamatta asioita liian vakavasti, tietty vakavuus tarvitaan kuitenkin siihen, että kunnioittaa itseään kirjoittajana ja pyrkii kehittämään itseään.

15-vuotiaana ei ole liian aikaista ajatella uraa ammattikirjailijana. Rohkeasti siis eteenpäin tavoitteita kohti silti muistaen, ettei sinulla ole kiire minnekään!

Mitä muut lukevat