15. huhtikuuta 2018

Palvelukustanteet — kannattaako?



"Hei me tykätään sun kirjasta, mut ei sitä kukaan kustanna. Sä kun oot uus tekijä niin ei kukaan tarjoo sulle kustannussopimusta, mut me voidaan tehdä sulle puolkustanne. Kirjakaupat kyl ostaa vaan isojen nimien kirjoja mut hei, sähän haluut kuitenkin kirjailijaksi! Miltäs kuulostaa?"

Olet saanut käsikirjoituksesi valmiiksi ja toiveikkaana lähettänyt sen saatekirjeen kanssa eteenpäin. Varmuuden vuoksi olet lähestynyt myös pieniä kustantajia, sellaisia, joita et itse tunne kovin hyvin. Isoista kustannusyhtiöistä ei ole vielä kuulunut tai olet jo saanut muutaman kohteliaan hylsyn, ja nyt seuraava viesti on tippunut sähköpostiisi. Miten tässä kannattaa reagoida?

Mikä on palvelukustanne?

Puolikustanne eli palvelukustanne on julkaisun muoto, jossa kustantaja ja kirjailija jakavat kirjan painatuksen taloudellisen riskin. Tällöin kustannussopimus on muutoin samanlainen kuin perinteisessä täyskustanteessa, mutta kirjailija sitoutuu ostamaan tietyn osan ensipainoksesta ja markkinoimaan sitä itse.

Suhtautuminen palvelukustanteisiin on kirja-alalla vaihteleva, eikä aina kovin myönteinen. Kysyin tätä artikkelia varten kirjailijoiden kokemuksia Facebookissa, ja moni sanoi kokeneensa palvelukustanteita tarjoavista kustantamoista vähättelyä, tai kirjailijan kohtelemista harrastelijana jolla ei ole mahdollisuuksia "oikeilla" kustannusmarkkinoilla. Tietooni on jopa tullut tapaus, jossa kirjailijalle tarjottu sopimus on toimitettu siinä määrin puutteellisena, ettei henkilö ole edes ymmärtänyt olevansa tekemässä sopimusta palvelukustanteesta ennen kuin on ollut liian myöhäistä perua tehtyä kauppaa.

Pienellä präntillä kirjoitettu hintalappu voikin tulla kokemattomalle kalliiksi. Kirjojen mukana saattaa tulla monen tonnin hintalappu samalla, kun kirjat toimitetaan ovelle, eikä kustantaja ole välttämättä edes kustannustoimittanut kirjaa vaan ainoastaan painattanut sen. Pienille painotaloille tällainen on luonnollisestikin kannattavaa, koska kirjailija kattaa taloudellisen riskin, eikä kustantajalla välttämättä ole intohimoa seistä kirjan tai kirjailijan takana, vaan tätä kohdellaan omakustannekirjailijana.

Kysyin Kirjailijaliiton lakimieheltä Ville Torolta, mitä tämänkaltaisista sopimuksista ollaan liitossa mieltä. Kirjailijaliiton näkemys näistä oli yksiselitteisesti se, ettei kyseessä heidän silmissään lainkaan kustannussopimus, jos kirjailijalle aiheutuu siitä kuluja tai tätä vaaditaan ostamaan osan kirjoista itse.
Ville Toro myös varoitteli sopimusten tekemisestä sähköpostitse ja muistutti, että kirjailijan ja kustantajan tulee neuvotella ensin sopimuksesta. Sopimus tulee allekirjoittaa vasta, kun molemmat osapuolet ovat siihen tyytyväisiä.

“Kustannussopimuksen tulee olla selkeä ja yksiselitteinen. Sellaista sopimusta, jonka ehtojen merkitys jää itselle epäselväksi, ei kannata koskaan allekirjoittaa."
— Ville Toro, Suomen Kirjailijaliiton lakimies

Suomen Kirjailijaliitolla on erinomainen muistilista, joka kuuluisi olla jokaisen käsikirjoitustaan tarjoavan tiedossa. Mikäli ohjeissa lueteltuja asioita ei käy ilmi kustannussopimuksessa, lienee paras jatkaa neuvottelua tai kieltäytyä sopimuksesta kokonaan.




Sopimusta voi olla myös kannattavaa näyttää puolisolleen tai ystävilleen niin, että läheisistämme voivat tarvittaessa toppuutella meitä — sekä tietenkin Kirjailijaliiton lakimiehelle. Lakimies palvelee myös muita kuin liiton jäseniä, eli kirjailijan ei koskaan tarvitse Suomessa allekirjoittaa sopimusta ilman ammattilaista neuvomassa.

Tärkeitä sopimuksia tehdessä odottaminen on myös valttia. Sain oman vastaukseni Torolta sähköpostitse parissa viikossa, mutta lakimiehen puhelinnumero löytyy liiton yhteystiedoista kiireellisempiä kyselyitä varten.

Palvelukustanteen mahdolliset edut

Kysymystäni seuranneessa Facebook-keskustelussa Anne Leinonen nosti esiin, etteivät kaikki palvelukustanteet ole huijauksia, vaikka niillä huono maine onkin:

"Puolikustanteita tehdään pienkustantamoissa hyvien kirjailijoiden ja hyvien kustantajien kesken, yhteisellä sopimuksella. Kyse onkin oikeasti siitä, ratsastetaanko tilanteessa kirjoittajan hyväuskoisuudella ja unelmilla, vai onko kirjoittaja täysin tietoinen siitä mitä tekee."
— Anne Leinonen
Palvelukustanteesta sopiminen voi todellakin olla tietoinen taloudellinen päätös. Leinosen mukaan palvelukustannetta saatetaan tarjota, jos teoksen aihe on kapea eikä sillä arvella olevan laajaa kaupallista kysyntää, mutta kirja silti on kulttuuriarvoltaan sellainen, että kustantaja uskoo teoksen julkaisuun.

Toisin sanoen palvelukustanne voi olla vaihtoehto, jos kirjailija uskoo, ettei teos ole ylittämässä perinteistä julkaisukynnystä; korppikotkien lemmenelämästä kertova kirja ei esimerkiksi olisi kovin todennäköinen kandidaatti bestselleriksi, ja on epävarmaa, moniko kustantaja kiinnostuu siitä, vaikka sillä oma kapea lukijakuntansa ehkä onkin.

Kustantajan tärkein tehtävä on silti kustantaa kirja. Ammattimainen kustannustoimitus, hyvin suunniteltu kansi ja kattavat markkinointiverkostot ovat valtteja, joista kirjailijan kannattaa maksaa, oli se sitten palvelukustanteen muodossa tai jakamalla kirjan myyntitulot kustantajan kanssa (kuten tapahtuu perinteisessä kustannussopimuksessa). Hyvä kustantaja myös seisoo kirjailijan tukena omien resurssiensa puitteissa esimerkiksi tarjoamalla esiintymisneuvoja ennen lehtihaastattelua.

Kustantajaan on aina syytä perehtyä huolella ennen sopimuksen allekirjoittamista, ja palvelukustanteiden kanssa tämäkin korostuu. Mitä kustantaja tarkalleen tarjoaa ehdottaessaan palvelukustannetta? Nykyaikana nimittäin kirjailija voi omin avuin saada kirjansa Kirjavälitykseen ja kirjakauppoihin vaikkapa Books on Demandin kautta, jolloin kustantajalle ei ole mielekästä maksaa ainoastaan oikeudesta saada kirjansa kirjakauppoihin. Toisin kuin monissa omakustannepalveluissa, kirjailijan täytyy teettää monen sadan kirjan painos sen sijaan että kirjat tuotettaisiin tarvepainatuksena.

Kirjojen markkinointi on usein täyskustanteissakin pitkälti kirjailijan vastuulla, mutta vastuu sen kun korostuu, kun kirjailijalla oma taloudellinen lehmä ojassa. Parin sadan kirjan myyminen on helposti isompi urakka kuin aluksi luulee, sitä varten täytyy olla hyvä suunnitelma siitä, mistä lukijoita oikein löytyy. Kannattaa pysähtyä laskemaan, paljonko painon kustannukset ovat, ja kauanko uskoo kestävän, että saa omat rahansa takaisin. Sadan kirjan painoksen maksaminen omasta pussista ei ole kovin mielekästä, jos et tunne kuin viisi ihmistä, joiden uskoo ostavan teoksen jälkeenpäin.

Oletko valmis matkustamaan messuille ja kirjatapahtumiin? Perustamaan omat verkkosivut? Onko kustantaja luvannut tukensa sinulle näissä? Tuntuuko sinusta todella, että tämä voisi toimia? Jos vastaus näihin on kyllä ja luotat kustantajalta saamasi tukeen, palvelukustanne saattaa olla sinulle sopiva julkaisumuoto.

Sopimukseen lienee kuitenkin paras mennä sisään siinä ymmärryksessä, että mammona ja kunnia ovat niistä kaukana, vaan painatus tapahtuu nimenomaan kulttuuritekona.

Mistä erottaa rehellisen tarjouksen huijauksesta?

Moni Facebook-keskustelussa ihmetteli sitä, että palvelukustannetta tarjoavat tahot olivat vähätelleet kirjailijan mahdollisuuksia, ryhmässä kun on runsaasti heitä, jotka ovat saaneet perinteisen kustannussopimuksen huolimatta siitä, että olivat vasta aloittamassa kirjailijan uraansa. Osa kommentoijista jopa tulistui näistä kuullessaan ja haukkui kaikki puoli- ja palvelukustanteiden tarjoajat huijareiksi.

Voin avoimesti myöntää, että suuttumus sai minutkin alun perin tarttumaan tähän aiheeseen — on nimittäin epäreilua, että suuren työn ja tuskan takana olevat kirjat saavat niin kurjan vastaanoton. Enkä nyt tarkoita, että jokainen liian kapea-alaiseksi tai amatöörimäiseksi katsottu kirja ansaitsisi kustannussopimuksen, vaan ettei kirjailijan kokemus saisi olla se, että kustantaja on hyväksikäyttänyt heitä. Ken tietää kuinka moni lupaava kirjoittaja on luopunut kirjailijan urastaan, koska heidän ensimmäinen teoksensa sai kustantajalta pettymyksellisen ja kalliin kohtelun.

"Kirjailija ja kustantaja neuvottelevat ensin sopimuksen ehdoista. Mikäli neuvotteluissa löytyy ratkaisu, johon molemmat ovat tyytyväisiä, tekevät osapuolet kirjallisen kustannussopimuksen. Sopimus astuu voimaan, kun molemmat ovat allekirjoittaneet sen."
— Ville Toro, Kirjailijaliiton lakimies

Palvelukustanne on helppo tapa herättää katkeruutta, kun kustantajalta ei tulekaan odotettua tukea ja luvatut voitot jäävätkin näkemättä. Jos kustantajan asenne on valmiiksi sellainen, että kirjailija on ymmärtämätön harrastelija vaikka toivoa kirjallisesta urasta, kannattaa kieltäytyä kohteliaasti ja siirtyä eteenpäin. Sopimuksessa on myös oltava määräaika, jonka jälkeen oikeus palautuu, ja selkeät maininnat siitä, paljonko rahaa kirjailija saa kustantajan myymistä teoksista. Muutoin teos jää jälkeenpäin sopimukselliseen limboon, ja kirjan tekijä julistaa sen pian kuolleeksi ja kuopatuksi.

Kustantajan täytyy aina uskoa kirjaan ja olla valmis painostamaan siihen — kustantajan ja kirjailijan välillä täytyy olla luottamus. Molempien sopimuksen osapuolten asenne määrittävät sen, kuinka tyytyväinen tekijä on lopputulokseen, eikä tarjousta kannata ottaa vastaan, jos kustantajaan on pienintäkään epäluottamusta. Monelle on jäänyt palvelukustanteista käteen pelkät pettymys ja myymättömät kirjat.

Tärkein erotus reilun ja huijauksen välillä lieneekin raha. Kuinka suuri on kirjailijan taloudellinen panostus ja mitä tämä saa rahojensa vastineeksi? Tuhansien eurojen maksaminen sadan kirjan painoksesta tuntuu kohtuuttomalta, kun saman saa omakustanteena satasilla.

Parempi on painamaton kirja kuin kirjailija, joka katuu työnsä painatusta jälkeenpäin.

1. huhtikuuta 2018

Twitteristä poimittua: Mikä on kirjan tulevaisuus?



Twitterissä näkee joskus mielenkiintoisia keskusteluja kirja-alasta. Viime viikonloppuna Kertojan ääni -podcastin Jukka Ahola heittikin ilmoille kysymyksen, johon vastasin myös omalla twiitilläni:



Kertojan ääni -podcastin jakso on nyt verkossa, eli uteliaat voivat mennä kuuntelemaan Jukan ja Essi Pulkkisen ajatukset Twitteriin saapuneista vastauksista. Keskustelu jatkuu myös Twitterissä, eli kommenteja ja jatko-ajatuksia löytyy seuraavasta ketjusta.

Tiiviin formaatin vuoksi jätin paljon omassa twiitissäni sanomatta tai lukijan tulkinnan varaan, ja jakson kuunneltuani huomasin jääväni miettimään aihetta vielä lähemmin. Seuraan verrattain aktiivisesti englanninkielistä kirja-alaa, ja juttelen säännöllisesti varsinkin Amazonin omakustannepalveluilla tulonsa saavien kirjailijoiden kanssa, joten näytän katsovan tulevaisuutta jokseenkin eri kantilta kuin useimmat keskustelijoista.

Omakustanteet jatkavat yleistymistä

Kirjailijat eivät enää tarvitse kustantajia — ainakaan samalla tapaa kuin ennen. Painokulujen laskeminen ja jakelun digitalisoituminen ovat avanneet uusia mahdollisuuksia, joita ei täällä kylmässä Pohjolassa vielä tunnuta täysin osaavan hyödyntää.

Suomessa omakustanteilla on yhä huonon kirjan leima, vaikka omakustanteet ovatkin yleistymässä (täällä Raita Jauhiaisen vieraskirjoitus aiheesta). Varsinkin e-kirjat ovat madaltamassa omakustantamisen kynnystä, nykyään on helpompi löytää kirjalle myös kustannustoimitusta.

Vaikka e-kirjojen suosio on maailmalla jo notkahtamaan päin, pari vuotta sitten vajaa 40% kaikista englanninkielisistä myydyistä kirjoista oli e-kirjoja. Amazonin osuus tästä on huima, jopa 80%, ja nimenomaan Amazonin mukaantulo on muuttanut omakustannemarkkinoita merkittävästi: jopa kolmannes Yhdysvalloissa ostetuista e-kirjoista oli omakustanteita, Britanniassa suunnilleen neljännes.

Moni valitseekin nykyään omakustanteen juuri taloudellisista syistä — jos kirja julkaistaan Amazonin Kindle Direct Publishingin kautta, 70% kirjan myyntituloista menee suoraan kirjailijalle. Sama ekosysteemi mahdollistaa myös kovakantisten kirjojen myymisen, eli tulojen saanti on lähes yksinomaan kiinni kirjailijan myyntikyvyistä.

Eräs esimerkki hyvin menestyvästä omakustannekirjailijasta on Annie Bellet, joka on myös jakanut jakanut tulonsa avoimesti verkossa. Lukujen avulla on mahdollista vahvistaa mm. Worldconissa kuulemani väittämä, että Amazonin omakustannekirjailijat pääsevät verrattain pienellä vaivalla kuusinumeroisiin tuloihin. Suomessa samanlaisiin lukuihin pääseminen on toki haasteellista, mutta merkittävää onkin se, että Bellet ilmoitti jopa 98% tuloista tulevan omakustanteista — 70% osuus kirjan myyntihinnasta on merkittävä korotus perinteisestä kustannussopimuksesta.

Uusia itsenäisiä tulonlähteitä

Toinen uusi keino, ja varmasti yleistyvä sellainen, on Patreonin kaltaiset mesenaattipalvelut. Ne ovat mahdollistaneet taiteen tekemisen suoraan faneille ilman välikäsiä, ja voikin toivoa, että Suomeen rantautuisi ajan myötä palvelu, joka mahdollistaisi saman meilläkin.

Mistään nappikaupasta ei myöskään ole kysymys, vaan Patreonin tällä hetkellä parhaiten tienaavien joukossa on esimerkiksi kirjailija Seanan McGuire, joka noin kahden tuhannen tukijan ansiosta ansaitsee yli kymmenen tuhatta dollaria jokaisesta julkaisemastaan novellista. (Jos Patreon on ennestään tuntematon seuraava Falmouthin yliopiston artikkeli käy erinomaisesti läpi Patreonin hyödyt ja rajoitteet luovan kirjoittajan näkökulmasta.)

Vaikkei jokainen yltäisikään samanlaisiin lukuihin, aktiivisempi yhteys lukijoihin helpottaisi teosten markkinointia, kun faneja ei tarvitse kalastella takaisin kolmen vuoden hiljaiselon jälkeen. Patreonissa fanit maksavatkin nimenomaan siitä, että saavat tavalla tai toisella osallistua kirjan syntyprosessiin, ja teoksen valmistuessa he ovat ensimmäisten joukossa ostamassa sitä kirjakaupassa.

Yleinen kritiikki sosiaalisen median alustoja kohtaan on, että yhteisöjen pyörittäminen vie aikaa varsinaiselta kirjoittamiselta. Tässä kukin joutuu tietysti toimimaan niin, kuin itse kokee luontevimmaksi, mutten toisaalta vastustaisi sitä, että kirja-alalla uskallettaisiin avoimemmin pohtia, olisiko olemassa tulomalleja, jotka sopivat myös Suomen markkinoille.

Toisaalta kyse on varmasti myös prioriteeteistä. Jo nykyisellään arviolta 60% Kirjailijaliiton jäsenistä tekee kirjoittamisen ohella muita kirjallisia töitä, ja kirjailijan aikaa syövät kirjastovierailut, kirjamessut ja lehtikirjoitukset ja monet muut ns. oheistoiminnot. Tulevaisuudessa aikaa voisi olla mahdollista ohjata suoremmin sellaiseen johonkin, joka toisi kirjailijaa ja lukijoita yhteen, oli se sitten mesenaattipalvelut tai aktiivisempi omakustantaminen.

Yhä sosiaalisempi kirjailija

Sosiaalisen median merkitys kirjan tulevaisuudelle nousi esiin myös Twitterin jatkokeskustelussa. Marko Suomi sanoi seuraavaa:


Olen seurannut Gaimanin blogia jo vuosia, ja juuri blogi on pitänyt huolen siitä, että olen lukenut lähes kaikki Gaimanilta ilmestyneet teokset viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajalta. Toinen samanlainen esimerkki hyvästä yhteisörakentajasta on Patrick Rothfuss, jonka kirjoihin tutustuin alun perin tämän hyväntekeväisyystoiminnan kautta. Rothfuss streamaa vuosittain hyväntekeväisyyskeräyksen yhteydessä mm. fanikeskusteluja, ja nimenomaan kasvava uteliaisuus näitä kuunnellessa sai minut ostamaan sarjan — tämä siitäkin huolimatta, ettei Rothfuss missään vaiheessa varsinaisesti markkinoinut kirjojaan, vaan ainoastaan puhui itsestään ja kirjoittamisesta.

Se, mitä löydän kirjailijasta verkossa, onkin nykyään suurin yksittäinen tekijä, jonka perusteella ostan tai olen ostamatta kirjan. Kirjoitan usein talteen verkossa näkemäni mielenkiintoisen kirjailijan nimen, ja saatan kirjakaupassa hakea kirjan arvosteluja ennen ostopäätöksen tekemistä.

Internetin suurin etu on sen halpuus, mikä on nollabudjetin markkinoijalle massiivinen etu — vain harva voi saada kirja-arvion suuren levikin lehteen, kun taas lukijoita voi nykyään löytää myös kirjablogien tai vieraskirjoitusten kautta, ja kaltaiseni kuluttajan tavoittamiseen verkkosivut ovat lähestulkoon elinehto. Verkkoa tullaan siis varmasti hyödyntämään markkinoinnissa nykyistäkin enemmän.

Kirjan digitalisaatio jatkuu

Suomessa valitellaan usein kirjojen alhaisia myyntilukuja, ja myönnän olevani osa tätä ongelmaa. Luen ja ostan verrattain vähän suomenkielisiä kirjoja, koska niiden seulominen on huomattavasti työläämpää kuin englanninkielisten, kuluttajana menen herkästi sieltä mistä aita on matalin — mikä yleensä merkitsee Amazonin algoritmeihin luottamista.

Kun olen lopettanut edellisen lukemisen (tai kuuntelemisen, nykyään yli puolet lukuajastani on äänikirjojen muodossa), tekoäly ehdottaa jo luettavakseni seuraavaa. Tämä taas on väistämättä vaikuttanut lukutottumuksiini, vaikka käynkin yhä tutkimassa kirjakaupan hyllyjä ainakin kuukauden välein. Asian huomanneena tavoitteeni on tänä vuonna ryhtyä lukemaan suomenkielisiä kirjoja sähköisesti, vaikka kynnys onkin korkeampi.

Sähköisten julkaisujen saatavuus on Suomessa myyntilukujen valossa yhä lapsenkengissään, mihin tullee ennen pitkää muutos. Kun näin tapahtuu, ääni- ja sähkökirjojen suosio myös luultavasti pidentää kirjojen elinikää, sähköisillä julkaisuilla kun ei ole samoja levitykseen ja säilytykseen liittyviä ongelmia kuin fyysisillä kappaleilla.

Haaveilenkin maailmasta, jossa linkki sähkökirjaan on selkeästi esillä kirjailijan verkkosivuilla. Hakukone pystyy nyt jo tuomaan esiin kirjoja jotka vastaavat lukijan kiinnostuksen kohteita, ja verkkokaupoilla on motiivi parantaa kykyään ennustaa lukijan tarpeita.

Jo nykyisin e-kirjoja on Suomessa toki mahdollista löytää, vaikka turvaudun yhä pitkälti kovakantisen kirjan selailuun. Toisin kuin Amazonin omistama Kindle, suomalaiset e-kirjapalvelut näyttävät pääsääntöisesti antavan asiakkaan lukea vain pari ensimmäistä sivua, mikä ei vielä riitä antamaan selkeää kuvaa kirjan juonesta tai siitä, kiinnostuuko lukija tekstistä. Tämän vuoksi olen yleensä valikoinut kotimaiset kirjani selaamalla niitä kaupassa, minkä jälkeen olen usein tilannut ne haluamassani muodossa verkosta.

Tuleeko kirjoja olemaan pian ollenkaan?

Väläytettiinpä keskustelussa sellaistakin mahdollisuutta, ettei kirjailijoita tule tulevaisuudessa olemaan lainkaan, vaan että kirjoja tuottaisivat algoritmit. Mahdollisuus on kiehtova, vaikka pidänkin todennäköinä, ettei kirjallisuus ole vielä hyvään aikaan siirtymässä tekoälyn haltuun.

Tarinankerronta ei minulle ole pelkästään viihdettä, jolla pyritään luomaan jonkinlainen “optimaalinen lukukokemus”, vaan luen kirjoja pääasiassa oppiakseni jotakin maailmasta ja ihmisyydestä itsestään. Uskon kirjoja kirjoitettavankin nimenomaan yhteyden hakemisen vuoksi — tai kuten Carl Sagan on ilmaissut asian paljon minua paremmin:

“What an astonishing thing a book is…one glance at it and you’re inside the mind of another person, maybe somebody dead for thousands of years. Across the millennia, an author is speaking clearly and silently inside your head, directly to you. Writing is perhaps the greatest of human inventions, binding together people who never knew each other, citizens of distant epochs. Books break the shackles of time. A book is proof that humans are capable of working magic.”
— Carl Sagan

Sen sijaan voin hyvin kuvitella äänikirjojen tuotannon siirtyvän lähivuosina tekoälyn haltuun. Jo nyt puhelimeni pystyy lukemaan minulle ääneen, ja kun laite on kytkettynä verkkoon ja oletusasetuksia hieman rukattu (tekoäly lukee oletuksena liian nopeasti ollakseen miellyttävä kertoja), pystyn kuuntelemaan kirjaa kymmeniä minuutteja häiriintymättä botin tekemistä pikkuvirheistä.

Olen jo kuullut kirjailijoiden spekuloivan, tuleeko tekoäly tulevaisuudessa lukemaan äänikirjan heidän omalla äänellään. Tässä vaiheessa on tosin vielä epäselvää, moniko kirjailija aidosti haluaisi tätä.

Tekoälyn ja sähköisten julkaisujen yleistymisestä huolimatta uskon, että kirja esineenä säilyy. Fyysisistä kirjoista saattaakin tulla uudestaan luksusesineitä ja statuksen osoittajia. Jo nyt kauniiden erikoispainosten suosio on kasvussa, ja trendin uskoisi jatkuvan. Nykyisin ostan itse monet kirjat kahdesti: ensin sähköisenä, sitten keräilykappaleena.

Vaikka lukulaitteeseen asennettaisiin nappi, jota painamalla saisi suihkauksen nostalgialta tuoksuvaa Eau de Pergamentia, kauniin kirjan piteleminen on aivan oma ilonsa, joka ei hevillä vanhene. Tutkimuksissakin on todettu, että kirjojen läheisyys tekee ihmisen onnellisemmaksi.

Pienten markkinoiden Suomi

Paljon on puhuttu kirja-alan nykyajan haasteista. Kirjamarkkinat ovatkin muuttuneet viime vuosikymmenten aikana paljon, ja jos jostakin voi olla varma, niin ainakin epävarmuudesta.

Silti minusta tuntuu, ettemme ole Suomessa nähneet kirja-alan murroksesta kuin vasta alkua. Seuraan englanninkielisten markkinoiden kehitystä uteliaisuudella osin, koska uskon samojen mallien löytävän vielä jossakin muodossa tännekin, ja vaikka ne saattavatkin saada oman pohjoisen leimansa pienen markkina-alueen vuoksi, vierailta markkinoilta voi olla mahdollista ottaa mallia. Paine löytää kirjailijoille uusia tulonlähteitä on suuri nimenomaan täällä, missä lukijoita ja rahaa on vähän — Roger Aschamin sanoin, tarve on keksintöjen äiti.

* * *

Jään mielenkiinnolla seuraamaan Twitter-keskustelun kehittymistä, ja tietysti kuulemaan, mitä te lukijat olette kirjan tulevaisuudesta mieltä. Monella teistä on varmasti hulluja suunnitelmia, joita haluaisitte joskus kokeilla oman kirjanne kohdalla, ja toivon näkeväni niitä blogin kommenttiosiossa. Onko kenelläkään käynyt mielessä kokeilla podcastissa mainittua interaktiivista karttaa?

Myönnän pohtineeni kirjoittamisen ohessa itsekin digitaalista karttaa ja jopa jonkinlaista persoonallisuuskyselyä. Myöskin novellien verkkomarkkinoita olen pohtinut, vaikkakin vasta akateemisesta mielenkiinnosta. Olisiko mahdollista, että Suomeen vielä syntyisi alusta, joka tarjoaisi kirjailijoille samat mahdollisuudet kuin maailmalla Amazon?

Lisälukemista

Ylioppilaslehti: Kirjallisuus meni chattiin

18. maaliskuuta 2018

Kannattaako hyvää ideaa jäädä panttaamaan?



Nyt se iski: kuningasidea! Taivaat ovat auenneet ja olet varma, että tässä se nyt on, seuraava kirjasi tai novellisi aihe. Kirjoitat innoissasi ajatuksen ylös ja sitten…

Sitten ei tapahdu mitään. Hautaat paperilapun syvälle kirjoituspöytäsi laatikkoon ja lähdet metsästämään sitä seuraavaa kuningasajatusta. Puhelet ehkä kavereille ideastasi, muttet ole vieläkään ostanut sille omaa muistikirjaa tai avannut uutta tekstitiedostoa. Toisin sanoen olet ryhtynyt panttaamaan ideaasi.

Ideat ovat halpoja, niiden keksiminen ei maksa mitään. Kirjan kirjoittaminen taas voi viedä vuosia, joten on ymmärrettävää, että haluamme työn tuovan palkinnon kun ryhdymme siihen — sellaista kirjoittajaa tuskin onkaan, joka ei joskus asettaisi ideoitaan syrjään. Moni niistä hautautuu syystä tai toisesta laatikon pohjalle kunnes löytää uuden elämän jonkin toisen projektin osana — jollei idea sitten jää kokonaan käyttämättä ajan tai kiinnostuksen puutteesta.

On hetkiä, jolloin ideaa kannattaa aivan aidosti vasta harkita, ja on sellaisia, joina sen pöytälaatikkoon piilottaminen on täysin väärä valinta. Tässä siis muutamia yleisiä syitä ideoiden panttaamiseen sekä omat vastaukseni niihin.

1. Halu odottaa sopivaa markkinarakoa

Jos idea on kaupallisesti houkutteleva, voi tehdä mieli jäädä odottamaan sopivinta julkaisuhetkeä — tai sopivinta kirjoitusaikaa. Markkinoiden mukaan kirjoittaminen on kuitenkin monestakin syystä vaarallista.

Ensinkin kirjojen julkaisusykli on sellainen, että syksyllä ilmestyvät kirjat on sovittu julkaistavaksi jo vuosi tai useampi aiemmin. Tietyn genren parhaan aallonharjan kohdalla kustannusala on siis jo siirtynyt eteenpäin, ja valmista käsikirjoitusta tarjotessa saakin silloin kuulla, ettei kirja sovi senhetkiseen kustannusohjelmaan.

Kustantajat eivät mielellään markkinoi kahta toisiaan muistuttavaa kirjaa samaan aikaan, eli idean myytävyys saattaa kärsiä, jos sen päälle jää pitkäksi aikaa istumaan. Myös yhteiskunnallisilla teemoilla on oma puoliintumisaikansa — saattaa helposti käydä niin, että idea mätänee pöytälaatikon pohjalla ja sen ajankohtaisuus vanhenee. Silloin idean keksijä on usein itsekin jo ehtinyt siirtyä kiinnostavimpiin aiheisiin, ja ajatus jää kokonaan käyttämättä.

Toisaalta voi olla pelottavaa kirjoittaa genreen, joka jo pitkään on ollut poissa muodista. Joitakin vuosia sitten kirjakaupoissa näkyi vampyyribuumi, ja silloin kirosin itse sitä että olin pitänyt vampyyritarinoita epämuodikkaina, vaikka rakastinkin kirjoittaa niitä. Kiinnostavaan tai innostavaan ideaan olisi ollut parempi tarttua silloin, kun se tuntui itseltä vielä tuoreelta, sen sijaan, että jäi odottelemaan että muu maailma tunnustaa taas vampyyrien suuruuden.

Markkinoiden seuraaminen ei tietenkään aina ole paha asia. On kirjailijoita, jotka julkaisevat romaanin joka vuosi, ja nopealla julkaisutahdilla on helpompi tarttua aiheisiin kun ne ovat vielä pinnalla. Yksi kirjailijalle arvokkaita taitoja onkin kyetä haistamaan esiin nousevat teemat ja puheenaiheet, ennen kuin ne ylittävät uutiskynnyksen. Aloittelevalle kirjoittajalle markkinoiden metsästäminen ei kuitenkaan yleensä kannata, koska parhaat tarinat tapaavat syntyä aiheista, jotka kiinnostavat kirjottajaa itseään.

Jos sinulla siis on idea jolla uskot olevan ainesta bestselleriksi, tartu siihen heti paikalla äläkä jää odottamaan markkinoiden lämpenemistä. Valmiin käsikirjoituksen voi kuitenkin aina jättää kypsymään tai julkaista omakustanteena, jos kustantajaa ei löydykään.

2. Epäluottamus omia kirjallisia kykyjä kohtaan

On olemassa ideoita, jotka ovat teknisesti vaikeampia toteuttaa kuin toiset; jos haluaa lähteä kirjoittamaan kokonaista kirjasarjaan kun on ennen kirjoittanut pelkästään novelleja, on ymmärrettävää, että ideaan tarttuminen hirvittää.

Moni pelkää pilaavansa hyvän idean huonolla toteutuksella, eikä tämä pelko ole minusta täysin aiheeton. Siitä ei kuitenkaan saa muodostua estettä itse kirjoittamiselle. Useimmilla kirjailijoilla on monia ideoita hautumassa samaan aikaan, ja he palaavat säännöllisesti kehittämään keskeneräisiä ideoita siihen asti, että tarina on kypsä kirjoitettavaksi.

Kun tällaista kirjoittamisrutiinia ei vielä löydy (ja se on jokaisella kirjailijalla erilainen), voi helposti lannistaa itsensä ajattelemalla, ettei osaa kirjoittaa ollenkaan. Miksi käyttää vaivaa johonkin sellaiseen, jonka tietää alusta alkaen olevan susi?

Itsetuntemus on tällöin tarpeen. Kuinka paljon ennen olet kirjoittanut? Miten aiemmat tekstisi ovat menestyneet? Paljonko aikaa olet valmis pistämään oppimiseen? Myös tarinankerronta on taito, ja taitoja on mahdollista parantaa — mutta se vaatii kärsivällisyyttä.

Ideaa on myös mahdollista koetella etukäteen kertomalla sen kaverille tai kirjoittamalla auki muutaman kohtauksen. Tällöin näkee, herättääkö idea aitoa kiinnostusta ja jaksaako siitä ylipäänsä kirjoittaa.

Oma neuvoni on aina kirjoittaa synopsis, olkoon sitten ranskalaisin viivoin tai vaikkapa lumihiutaletekniikka käyttäen. Haastavan idean kohdalla kannattaa myös käyttää runsaasti aikaa rakenteellisiin tekniikoihin perehtymiseen ja toimivan kirjoutusprosessin kehittämiseen. Oma suosikkini juonenrakennuksen oppaaksi on John Trubyn The Anatomy of Story, mutta yksikään kirja ei vastaa jokaisen kirjoittajan tarpeisiin.

Mikä on oma deadlinesi? On olemassa kirjoittajia (itseni mukaan lukien), jotka työstävät samaa romaania kymmenenkin vuotta, koska idea on heille rakas tai he luottavat sen menestymiseen. Ensimmäisen raakaluonnoksen voi kuitenkin myös kirjoittaa muutamassa kuukaudessa (mihin esim. NaNoWriMo perustuu), jolloin idean kantavuudesta saa sopivasti osviittaa.

Vaikka epäilisi omia kykyjään, luonnos saattaa onnistua paremmin kuin oli kuvitellut — ainoa keino ottaa selvää on kirjoittaa tarina kerran pari auki.

3. “Kiinnostaako tämä muka oikeasti ketään?”

Hyväkin idea voi vähän ajan päästä tuntua riittämättömältä. Ehkä teema on ajankohtainen tai muutoin kirjoittajalle sydäntä lähellä, mutta se tuntuu liian yksinkertaiselta, liian kliseiseltä tai liian rajatulta. Usein kirjoittaja pelkää, ettei aihe vetoa muihin kuin häneen itseensä.

On totta, että ensimmäiset mieleemme tulevat ideat tapavaat olla toistoa jostakin meille tutusta. Yksi keino tuoda väsyneisiin kliseisiin uutta potkua on yhdistellä niitä keskenään. Pidätkö sekä avaruustaisteluista että dinosauruksista, mutta ne on jo aikoja sitten kaluttu loppuun? Mikset kirjoittaisi dinosauruksista avaruudessa!

Idean kiinnostavuutta voi testailla kertomalla siitä muille nähdäkseen, minkälaisia reaktioita se synnyttää. Jatkokysymykset ovat aina lupaava merkki (samoin tietysti avoin innostus), ja yleisöään voi myös vaihdella niin, että esittelee ajatuksen ensin kaverilleen, sitten jollekulle ulkopuoliselle, jolla ei ole mitään tarvetta miellyttää meitä. Edesmennyt elokuvantekijä Blake Snyder neuvoi yrittämään kaupata ideaansa vaikka ventovieraalle kahvilassa, mikä suomalaisessa yhteiskunnassa voi ehkä olla turhan tungettelevaa.

Hyviä kokeilun kohteita ovat kuitenkin toiset kirjoittajat, koska hyvissä ryhmissä palautetta uskalletaan antaa avoimesti niin positiiviseen kuin negatiiviseen suuntaan.

Tuleeko ideani sitten varastetuksi, jos puhun siitä julkisesti? Ei tule, ja vaikka tuleekin, se ei ole todellinen ongelma. Kuten jo alussa tulin todenneeksi, ideat ovat halpoja, eivätkä lisäksi sellaisenaan ole juuri minkään arvoiset. Arvokkaan ideasta tekee vasta toteutus, ja tuo toteutus on aina oman itsesi näköinen. Tärkeintä on löytää oma kirjallinen ääni ja pitää siitä kiinni; siksi voisit hyvin kirjoittaa tarinan pojasta, joka menee velhokouluun, eikä tässä olisi mitään vikaa — niin kauan, kun tuot genrelle omat tuoreet näkemyksesi.

Usein pelko, ettei oma sanottava kiinnosta ketään, menee paljon pintaa syvemmälle. Idean panttaaminen voi olla perua siitä, että pelkää aiheen käsittelemistä, tai siitä että pelkää, mitä muut tulevat siitä ajattelemaan. Kaikki kirjoittaminen on omalla tavallaan hirvittävän henkilökohtaista, koska jätämme aina jotakin itsestämme tekstiin, ja mitä läheisemmältä aihe tuntuu, sitä voimakkaampaa on myös torjutuksi tulemisen pelko.

Kipeän aiheen kohtaaminen on kuitenkin usein välttämätöntä vetoavan tarinan kertomiseen. Kirjailija Neil Gaiman ilmaisi tämän eräässä puheessaan erinomaisesti:

“The moment that you feel that, just possibly, you're walking down the street naked, exposing too much of your heart and your mind and what exists on the inside, showing too much of yourself. That's the moment you may be starting to get it right.”

Omakohtaisten kokemusten liittäminen tekstiin on siitäkin toki monimutkaista, että meidän on sekä helpointa että vaikeinta puhua asioista, jotka tunnemme hyvin. Aihepiiri saattaa tulla liiankin lähelle, joilloin emme pysty enää arvioimaan sitä objektiivisesti, ja epävarmuus ja itsekritiikki voivat jopa johtaa poistamaan ideasta sen, mikä teki siitä alun perin kiinnostavaa. Omasta äänestään on hyvä oppia pitämään kiinni, ja omaan näkemykseen on hyvä luottaa, vaikka ulkopuolinen palaute onkin usein välttämätöntä.

Monella on tarve kirjoittaa oma elämänkertansa koska heille on tapahtunut elämässä jotakin, josta heillä on tarve kertoa muille. Maailmassa on kuitenkin lähes kahdeksan miljardia muutakin tarinaa, jotka joku voisi halutessaan kertoa, ja niinpä varsinkin omaelämänkerran kirjoittajan kannattaa selvittää tarkkaan, onko tarinalla todella kaupallista arvoa — olettaen tietenkin, että tavoite on ylipäänsä tuottaa kirja, jolla on kaupallista kysyntää.

Epävarmuus on erottamaton osa luovaa työtä. Kirjoittaessa oppii varsin nopeasti tuntemaan omat demoninsa, ja niiden kanssa on parasta tehdä sovinto jos haluaa kertoa tarinoita, joilla on itselle aidosti merkitystä. Pelon kohtaaminen kannattaa, koska kertoessaan tarinaa jollekulle, oppii samalla uutta myös itsestään.

Idea yksin ei ole vielä tarina

On vielä yksi kompastuskivi, josta emme ole puhuneet: idea ei vielä ole tarina. Yhdeksän kertaa kymmenestä idea on nimittäin yksittäinen ajatus tai mielikuva, joka vangitsee mielenkiintomme niin, että haluamme tutkia sitä lisää, eikä meillä todennäköisesti ole vielä käsitystä, minkälaisen tarinan haluamme oikeastaan kertoa.

Monesti yksittäisistä ideoista syntyy erinomaisia “mitä jos” -tarinoita, kuten Mary Shelleyn Frankenstein, joka kokonaisuudessaan perustuu kysymykseen “mitä jos ihmisiä voisi herättää henkiin sähköllä?”, tai Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuva, joka kuvittelee maailman, jossa liian realistinen maalaus voi tehdä kohteensa kuolemattomaksi. Toisaalta saatamme myös ihastua ideaamme niin, että hukkaamme tarinan ns. maailmanrakennustautiin, eli keskitymme liikaa ulkoisiin yksityiskohtiin tai taustatarinaan sen sijaan, että kuljettaisimme selkeää juonta.

“Dinosauruksia avaruudessa” on tilanne. “Mies liittyy armeijaan etsiäkseen kadonnutta dinosaurustaan” on tarina. Ideoita arvioidessaan onkin hyvä kysyä itseltään, löytääkö siihen sopivan juonen: onko siihen mahdollista liittää kiinnostavat henkilöhahmot, vetoava konflikti, kannatteleva teema? Myös genreä on hyvä ajatella, koska genre auttaa rajaamaan tarinan aihepiiriä ja määrittämään näkökulman. Dinosauruksen etsiminen tuntuu hyvin erilaiselta, jos kyseessä onkin romanssi perinteisen seikkailun sijaan.

Nimenomaan toteutus on ideassa se tärkein, tulos on täysin siitä riippuvainen. Kuluneenkin idean voi kertoa hyvin, eikä uniikki idea useinkaan kestä huonosti rakennetun juonen painoa. Siinä mielessä siis on turha olla huolissaan siitä, miten oman kuningasidean käy, ja pelko sen haaskaamisesta on vahingollisempaa kuin sen kokeileminen. Mikä on pahinta mitä tapahtuu, jos idea ei toimikaan? Jollei toimeentulosi ole kiinni tekstin myymisestä, pelko epäonnistumisesta on ainoa todellinen este kirjoittamiselle, ja pelko taas on täysin voitettavissa.

Toivon siis saaneeni sinut ainakin harkitsemaan kuningasideasi toteuttamista. Kun luonnos sitten on valmis, voit alkaa miettimään, mitä tarinallasi oikeastaan tehdä.

Onko sinulla tapa haudutella ideaa kauan, ennen kuin ryhdyt kirjoittamaan siitä? Millä keinoilla mittaat, onko idea kokeilemisen arvoinen, vai heittäydytkö niihin sokkona?

Miten sinä neuvoisit selättämään idean panttaamiseen liittyvät pelot, vai vaikuttavatko ne sinuun henkilökohtaisesti ollenkaan? Jaa toki ajatuksesi kommenteissa!


Lisälukemista

Tarinankerronnan alkeet #1: Inspiraatio

Mitä merkitsee olla bestseller-kirjailija Suomessa?

Inspiraation sietämätön keveys

Mitä muut lukevat