Editointipäiväkirja #2, osa 5

Olen viime aikoina ratkonut tavallista enemmän ongelmia paperilla, koska ne ovat olleet liian suuret mahtuakseen päähän. Yllä yksi kaavoista, joiden varaan nojaan ollessani eksynyt.

Vihaan ja rakastan tätä vaihetta editoinnissa. Koska tarinarunko on valmis ja rakenteelliset muutokset on tehty, minulla on ensimmäistä kertaa vapaus täydentää ja syventää, saada lihaa luiden päälle. Olen piirtänyt karttoja ja tehnyt kuvakollaaseja; hion dialogia, lisään kuvauksia. Välillä jopa sallin itselleni lausetason hiomista vaikka tiedänkin, että paljon muuta pitää tehdä ensin.

Päätavoitteeni on nyt löytää tarinalle estetiikka, joka tukee tunnelmaa ja teemaa, ja olen yllättynyt siitä, kuinka työlästä tämä on sellaisellekin ihmiselle, joka on tottunut ajattelemaan visuaalisesti. Ehkä visuaalisuuteen painottuminen toisaalta myös luo minulle vaatimuksia, joita ei jokaisella ole. En osaa olla tyytyväinen kuvaukseen tai sanavalintaan, joka on jäänyt jollain tapaa puolitiehen.

Estetiikkaa enemmän kuitenkin yritän keskittyä rytmiin: kuinka dialogi soljuu, kuinka konflikti venyy ja kääntyy. Mikä on minusta lukijana tyydyttävää? Tekeekö tämä ratkaisu minut onnelliseksi? Minkälaista tarinaa haluaisin lukea, jos en itse olisi kirjoittamassa sitä? Yritän unohtaa potentiaalisen yleisön ja olla rohkeasti oma itseni, vaikka osa minua huutaa tuomion pelkoa. Olen tottunut vetäytymään kuoreen ja pitämään verrattain pientä ääntä itsestäni, ja joudun kamppailemaan tämän ujouden kanssa valuttaakseni estottomasti mielikuvitukseni luonnokset paperille. Tämä vaihe luomisprosessia on tällä hetkellä työläin, koska käytän lihaksia, jotka niin kauan ovat olleet käyttämättä.

Tyydyttävän tarinan tavoittelu on myös saanut minut poikkeamaan totutusta ja luopumaan kronologisessa järjestyksessä kirjoittamisesta. Viimeistelin joitakin päiviä sitten romaanin epilogin, vaikka keskikohta on vielä editoimatta. Työstin sen perään viimeiselle luvulle uuden raakaversion, mutten ole vielä kirjoittanut sitä auki, koska jokin vaisto sanoo, ettei luku ole vielä kypsä. Sen jälkeen olen liikkunut luku kerrallaan taaksepäin kolmannen näytöksen alkuun. Nyt olen hypännyt keskikohtaan, koska koko romaani seisoo tämän yhden luvun varassa ja kaikki tekemäni päätökset säteilevät sieltä.

Romaanin viimeinen neljännes on nähnyt editoinnissa eniten muutoksia lukijapalautteen seurauksena. Tarinakaavojen tutkiminen on tässä ollut todellinen pelastus, koska rakenneanalyysi auttaa huomaamaan, mitä lupauksia on lukijalle tehnyt ja mitkä niistä on jäänyt täyttämättä. Eräskin sivujuonistani on seuraa romanssikaavaa, mutten ollut tiedostanut sitä enkä siksi ollut antanut riittävästi tilaa romanssille ominaisille juonenkäänteille. Oivalsin asian aivan sattumalta käydessäni vanhaa materiaaliani läpi muussa tarkoituksessa ja löytäessäni sieltä tarinasiemenen erääseen toiseen romaaniprojektiin. Artikkelista pohjoismaisesta chick litistä löytyi vielä oivallinen kaava, jota lukiessani tajusin, mitä luvuista kaiken aikaa puuttui.

Liekö kohtalo vai sattumaa, että luin Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon vain vähän aikaa sitten? Pystyin täysin odottamatta käyttämään tätä inspiraation lähteenä, vaikka teksteillä ei ulkoapäin katsoen ole mitään tekemistä keskenään. Tätä kai tarkoitetaan, kun kirjoittajille sanotaan, että kirjailijaksi pyrkivän täytyy myös lukea paljon, katsomatta genreen.

Vapaus kirjoittaa

Vaikken vietä virallista kesälomaa, yliopiston verkkokurssit antavat minulle pitkälti vapauden määrätä omat aikatauluni. Kuten moni blogin lukija varmasti on itse kokenut, tyhjä kalenteri on yhtä aikaa siunaus että kirous, koska motivaatio ja työrutiini haihtuvat sillä hetkellä, kun rakenteet elämästä katoavat.

Olen viime viikot kokenut tavallista enemmän vastentahtoa istua aamulla läppärin ääreen. Nytkin kirjoitan blogiin päiväkirjaa, kun minun pitäisi olla työstämässä romaanin keskeisintä käännekohtaa, joka teknisessä monimutkaisuudessaan herättää minussa sanatonta kauhua.

Kauhu ja välttelykäyttäytyminen tietysti osin korreloivat keskenään, mutta toisaalta tartuin haastaviin lukuihin siksi, että motivaationi työstää keskikohtaa oli lyssähtänyt. Olen keskikohdan kanssa aika hukassa enkä aivan tiedä, mitä siltä haluan. Helpompaa on ollut siirtyä sellaiseen, josta minulla on vahvempi käsitys.

Kaiken takana on tietysti pelko. Pelko epäonnistumisesta. Pelko hylsyistä. Pelko naurunalaiseksi tulemisesta. Ja joka päivä tartun kahviin ja katson pelkoa silmiin.

Päivinä, jolloin muut velvollisuudet vetävät minut pois näppäimistöltä, löydän itseni yöllä valvomasta, koska palan kauhusta huolimatta tarpeesta kirjoittaa. Kunpa sama palo vain tulisi jo aamulla, kun aikaa on paljon.

Silti olen tyytyväinen jokaisesta päivästä, jolloin jotakin käsikirjoituksessa on muuttunut, koska niin kauan kun jatkan, lopun täytyy ennen pitkää tulla vastaan.

Muina aikoina asettaisin itselleni päivittäisen sanatavoitteen, mutta sanatavoitteet eivät tässä vaiheessa työtä oikeastaan edusta mitään. Hypin luvusta toiseen kirjaamassa itselleni muistiinpanoja, luonnostelen sieltä, nipistän täältä. Yritän ymmärtää, mikä tekstille on tärkeää, eikä sillä ole mitään tekemistä sanamäärien kanssa. Olin alkujaan vannonut, etten enää kirjoittaisi toista raakaversiota, mutta tässä on joutunut hyväksymään, että välillä tukiranka on täytynyt kirjoittaa paikoin uudestaan.

En voi kyllin ilmaista, kuinka tyytyväinen olen, että kirjoitin uutenavuotena perusteellisen outlinen, koska tämä dokumentti on toiminut täysin korvaamattomana tukena ajattelutyölle. Minulla olisikin outlineista paljonkin sanottavaa, mutta sen aika ei nyt ole tässä; opin koko ajan niin paljon, etten ehdi tai kykene täällä blogissa kertomaan puoliakaan. Lupaan palata niistä mahdollisimman moneen myöhemmin syksyllä, kun käsikirjoitus on (sormet ristiin!) viimein maailmalla.

Mutta sitä varten minun on lopetettava tämäkin välttelykäyttäytyminen. Editointi odottaa!