Kirjallinen kaamos & kirjamessut

Niin vähän kuin lämpenin Helsingin kirjamessujen tämän vuotiselle ohjelmalle, olisi ollut väärin olla antamatta messuille ainakin mahdollisuutta. Päädyin lopulta kuuntelemaan vain yhden paneelikeskustelun, mutta kenties aamusta iltaan messuilla eläminen olisi tänä vuonna muutenkin ollut huono ajatus.

Ohjelman muutos ei selvästi kävijöitä haitannut, vaan tuolit olivat täynnä ja väkeä vaikutti olevan enemmän kuin viime vuosina. En oikein osaa päättää, mitä mieltä olla messujen kasvavasta kaupallisuudesta (tänä vuonna myytiin kirjojen lisäksi mm. sänkyjä ja silmälaseja) — toisaalta toivon kirjoille niin paljon tilaa kuin mahdollista, toisaalta ymmärrän yritysten halua tavoittaa lukijakansan. Alla oleva kuva on otettu varhain iltapäivällä lauantaina, ja kertoo kaiken tarpeellisen messujen suosiosta.

* * *

En ole kirjoittanut viime aikoina lähellekään kuin olisin halunnut, ja se on näkynyt myös täällä blogissa. Tarkemmin sanoen käsikirjoitukseni on ollut jäässä syyskuusta asti.

Niin vähän kuin pidän siitä, tunnistan itsessäni pessimistisen, kateellisen äänen, kun katson muita kirjoittajia joilla kirjoittaminen sujuu niin paljon tuskattomammin. Masennus on kuitenkin asia, jonka kanssa täytyy vain elää, sillä masennus ei kysy onko kalenteri täynnä vaan yksinkertaisesti täyttää sen. Kyvyttömyys toimia on kaikennielevä ja tuskaisa, mutta sitä masennus vain on.
Yritän olla kärsivällinen, aloittaa pienestä, ja pitää kiinni elämän rutiineista siihen asti että minulla on taas voimaa luovuudelle. Hyviä uutisia ovat se, että minulla on erinomaiset lääkärit, ja että syyskauden jälkeen tilanne aina paranee kevättä kohden. Kaamosaika näkyy joka vuosi isona lovena kalenterissani, kun kaikki työ pysähtyy siihen asti, että olen enemmän taas oma itseni.

Olkoon tämä kuitenkin muistutuksena olla vaatimatta itseltään liikaa. Niin paljon kuin puhutaankin siitä kuinka kirjoittaa kannattaisi päivittäin, totuus on usein arjessa toinen.

Vaikeampaa kuin kirjoittamattomuus on itselleen antaminen anteeksi.

* * *

Kaamosmasennustakin tuskaisempi on ollut kirjallinen suo, josta löysin itseni viime syyskuussa. En tällä hetkellä tiedä, onko romaanini kaiken vaivan arvoinen — en tällä hetkellä tunne rakkautta sitä kohtaan, ainoastaan vihaa. Tunne on kamala ja muistuttaa liikaa parisuhteen kriisiaikoja: seassa on väsymystä ja syyllisyyttä, häpeää, halua tehdä paremmin. Tunnen itseni naiseksi, joka katsoo vanhaa puolisoaan ja haluaa vaihtaa nuorempaan — johonkin uuteen, johonkin jännittävämpään.

En enää tiedä, mitä olen tekemässä. Uskon yhä tarinan olevan kertomisen arvoinen, tiedän sen saaneen lukijoilta innostuneen vastaanoton. Olen vain väsynyt, enkä tiedä saanko tätä todella valmiiksi. En yksinkertaisesti tiedä osaanko.

Näissä asioissa on vaikeaa määrittää tarkkoja syy ja seuraussuhteita, ja toivon masennuksen hellittäessä myös vihan heltyvän. Minun olisi pitänyt hidastaa jo keväällä ja keskittyä pitämään huolta itsestäni, kun työn tuoma stressi sekoittui epävarmuuteen siitä, mitä tapahtuisi syksyllä. Päätin palata kokopäiväiseksi opiskelijaksi, ja jo yliopistoelämään tottuminen vie voimia riittämiin. Kun siihen lisätään se, että olen romaanin kanssa tutkimattomalla maalla, liekö ihmekään että jokin antaa myöten.

Toisaalta olen vakavissani miettinyt, onko tämä se piste missä minun täytyy pyytää ammattiapua — nimittäin kustannustoimittajalta. Tuskailen sen kanssa, kuinka monimutkaisen rakennelman olen luonut, ja tiedän upottaneeni viime vuosina valtavasti aikaa sellaiseen, joka myöhemmin osoittautuu toimimattomaksi. Romaanin kirjoittaminen on kaikkea muuta kuin helppoa ja minusta tuntuu, että olen tullut niin kauas kuin omin voimin pystyn.

Kustannustoimittaja ei tietenkään ole mikään velho, joka osaa muuttaa tekstin kurpitsasta juhlavaunuksi. Kustannustoimittaja kuitenkin osaa ja uskaltaa sanoa, mikä toimii ja mikä ei, ja antamaan ammattimaisia neuvoja joilla parantaa käsikirjoitusta. Raaka ja rehellinen palaute ihmiseltä, jolta löytyy tarinaan sekä rakkaus että ymmärrys, on juuri se mitä tällä hetkellä kaipaan.

Samalla haluan lähettää eteenpäin parasta, enkä raakiletta josta on kypsää pelkkä ranka. Pelkään vain rikkovani senkin mikä toimii, kun hapuilen tarinaa toimivaan muotoon. Jos pystyisin, palkkaisin avukseni jonkun, joka tuntee genren ja ymmärtää teorian päälle.

Esikoiskirjaa kirjoittaessa rankimpia asioita onkin, kuinka tekstin kanssa on niin yksin.

* * *

Kuten aina vaikeina aikoina, palaan lukemaan Terribleminds-blogin kirjoituksen The Life Cycle of a Novel. Chuck Wending on siitä oikeassa, että olen lost in the woods, ja goblinit ja korpit vainoavat minua. Voin vain toivoa, että Wendingin ennustus pitää paikkansa ja että aurinko nousee ajallaan myös käsikirjoituksen ylle.