6. lokakuuta 2019

Editointipäiväkirja #2, osa 6



Kesän meni kiihkeän kirjoittamisvimman vallassa. Oli päiviä, joina paperille löysi kokonainen luku, ja näitä päiviä alkoi olla niin monta, että aloin jo pitää niitä itsestäänselvyytenä. Mutta luovassa työssä mikään ei ole itsestäänselvyys — kova työtahti yhdistettynä kesän muihin huoliin vaati ennen pitkää hintansa, ja editointi loppui moneksi viikoksi seinään.

Yhtenä päivänä sana kulki, seuraavana kykenin tuskin edes ajattelemaan. Mikään hyväksi todettu keino ei auttanut minua blokista ulos, vaan huomasin myös mielenterveyteni alkavan rakoilla terveyteni oltua jo jonkin aikaa heikko.

Sanalla sanoen, olin polttanut itseni loppuun. Takerruin itsetuntoni säilyttääkseni mahdollisimman kauan ajatukseen, että työ lähtisi luistamaan taas pian, mutta päivät venyivät viikoiksi, sitten kuukaudeksi, sitten—.

* * *

Kiire on harvoin hyväksi yhdellekään projektille, luoville töille vielä vähemmän. Olen kiitollinen pakotetusta tauosta, vaikka yhä haraan sen jälkiseurauksia vastaan. Olen aloittanut tämän kirjoituksen työstämisen puolen tusinaa kertaa ja joutunut lopettamaan, koska sanat ovat hylänneet minut; olen kirjoittanut viikoittain vain vähän, pakottanut itseni ulos talosta läppärin kanssa kohtaamaan möröt, jotka tarinan lopun lähetessä ovat hyökänneet kevättäkin kovemmalla voimalla; olen keskittänyt voimani itsestäni huolehtimiseen — sen hyväksymiseen, että asiat vievät usein aikaa.

Olen kamppaillut sisäisiä ääniäni vastaan — ja ulkoisia, jotka tulevat lähipiirini henkilöiden muodossa — avuliain sanakääntein, ja silti tahattoman vahingollisin — kysymään, onko näkemässäni vaivassa sitä arvoa, jonka sille itse annan.

Blogin lukijat tietävät, etten juuri kaihda kirjailijan elämän realiteetteja: ettei kirjoittamalla elä, että kirjat pian julkaisun jälkeen päätyvät jo makulointiin, ettei bestsellerlistoille mahdu kuin hyvin harva. Vaikka uskon, että kustannusalan tosiasioiden tunteminen on kirjailijaksi pyrkivälle (puhumattakaan jo julkaisseille kirjailijoille) arvokasta, näillä asioilla on hyvin vähän, jos lainkaan, vaikutusta itse luovaan prosessiin: kun ne tuo tekstin kanssa samaan huoneeseen, kohtaa blokin, tai vielä pahempaa nihilistisen epäilyksen siitä, onko taiteellisella työllä merkitystä muuna kuin välineenä jollekin muulle.

Tuo nihilismi on välillä uhannut hiipiä sisään tuomitsemaan työn ennen kuin se edes on vielä valmis. Väsyneenä sitä vastaan on vaikeampi taistella, ja kirjoittamattomuus tuo mukanaan myös intensiivistä häpeää, joka käy paitsi egoon, helposti myös minäkuvaan. Tämä silloinkin, kun ymmärtää tilan olevan väliaikainen ja johtuvan itsestä riippumattomista syistä.

Nihilismille olisi helppo antaa periksi ja luovuttaa. Olen viime aikoina paljon puhunut kirjoittamisesta erään ystäväni kanssa, joka on vasta lyhyen aikaa sitten löytänyt luovuuden ilot. Puhumme joskus tarinankerronnan tekniikoista, mutta yhdeksän kertaa kymmenestä puhumme siitä, miten monenlaisia henkisiä esteitä kirjoittamiselle löytyy, ja kuinka niistä tulee tietoiseksi vasta tartuttuaan kynään.

Niin monet meistä jakavat nuo samat epävarmuuden ja pelon tunteet, ja olen monet kerrat viime aikoina pohtinut, kuinka moni mahtaa kompastua niihin koska eivät tunne ketään, joka voi sanoa heille: se, mitä tunnet, on normaali osa tätä työtä. On normaalia, että pidät omaa tekstiäsi kamalana sontana. On normaalia, että pelkäät, ettei kukaan halua lukea sitä.

On normaalia pelätä, ettet koskaan voi olla niin hyvä kuin haluaisit olla. On normaalia, että ensimmäiset luonnoksesi ovat virheitä täynnä. On normaalia, ettet tiedä mitä olet tekemässä. Kukaan meistä ei tiedä.

I remember when it was all done in first draft telling Gene Wolfe, who is the wisest writer I know and has written more excellent novels than any man I’ve met, that I thought I had now learned how to write a novel. Gene looked at me, and smiled kindly. “You never learn how to write a novel,” he told me. “You only learn to write the novel you’re on.”

He was right. I’d learned to write the novel I was writing, and nothing more. Still, it was a fine, strange novel to have learned how to write. I was always aware of how very far short it fell of the beautiful, golden, gleaming, perfect book I had in my head, but even so, it made me happy.

[…] I finished it, eventually, and I handed it in, taking a certain amount of comfort in the old saying that a novel can best be defined as a long piece of prose with something wrong with it, and I was fairly sure that I’d written one of those.
— Neil Gaiman, Unohdettujen jumalien juhlapainoksen esipuhe

* * *

Tätä kirjoittaessa olen arviolta yhdeksän luvun päässä epilogista. 25% tai vajaat 30 000 sanaa. Kaksi viikkoa nopeimmalla kirjoitustahdillani, mutta mitä luultavammin useita kuukausia, koska kohtaan jatkuvasti kysymyksiä, joihin minulla ei ole vastauksia. Tästä eteenpäin kaikki on uutta materiaalia, ja teknisesti vaikeaa toteuttaa, koska jaoin alkuperäisen käsikirjoituksen kahteen kirjaan.

Tekstin täytyy tehdä paljon, mutta ennen kaikkea olla tyydyttävä. Olen tässä vaiheessa setvinyt rakenteelliset pulmat, mutta kohtausten tasolla työtä on vielä.

Suunta on jatkuvasti eteenpäin, ja sen täytyy riittää, vaikka kuinka olen malttamaton.

2 kommenttia:

  1. Luomisen tuskaa ja sanojen soljumista, kaikkea siltä väliltä ja lopullinen tulos. Zemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Hitaasti, mutta varmasti eteenpäin :)

      Poista

Mitä muut lukevat