21. marraskuuta 2017

Kaunis, kauhea kieli: syökö virhe tekstiltä uskottavuutta?


Sain eilen nimettömän kommentin, jossa huomautettiin blogin kielioppivirheistä. Totta puhuen olen yllättynyt, etten ole saanut niitä aiemmin, koska oikoluen julkaisemiani tekstejä vähemmän kuin minun kuuluisi. Tämä anonyyminä pysyttelevä lukija huomautti, että kirjoittamista käsittelevän blogi kuulostaisi asiallisemmalta, jos teksti olisi oikein, ja se on totta. Tapaankin korjata jo julkaistuja tekstejä silloin kun itse huomaan niistä virheitä. Toisaalta pyrin myös säilyttämään blogin puhekielisyyden silloin kun siinä on järkeä.

Lukijan esittämä esimerkki oli siitä erityisen mielenkiintoinen, että se oli Kielitoimiston ohjeiden mukaan kieliopillisesti oikein, mutta lauseen kömpelyys teki siitä vaikeasti luettavan. Minulla ei ole epäilystäkään, etteikö blogi silti vilisisi kielioppivirheitä -- tätä kirjoitusta myöten. Virheiden tekeminen on inhimillistä, ja niiden jälkeenpäin korjaaminen varsin luonnollista. Päivitin lukijaa puistattaneen sanamuodon kahdesta vaihtoehdosta yleisempään, ja yritän unohtaa omat puistatukseni vanhoja tekstejäni lukiessa. (Tunne on varmasti monille tuttu.)

Oikeakielisyys ja siihen liitetyt mielleyhtymät ovat sattumalta olleet mielessä minullakin. Luen tällä hetkellä YLE:n uutisia lähes päivittäin, ja säännöllisempi lukeminen on johtanut myös useamman kielivirheen huomaamiseen. Niissä näkyy kiire, jolla uutiset nykyään julkaistaan; pahimmat merkkivirheet ovat lähes poikkeuksetta artikkeleissa, jotka on julkaistu keskellä yötä kun uutinen on tuore. Reaktioni näihin virheisiin on ollut hyvin samanlainen kuin lukijallani, vaikka päätinkin jättää niistä huomauttamisen jonkun toisen huoleksi.

Mutta miksi? Mikä oikein saa meidät lukijoina tarttumaan juuri pieniin asioihin, vaikka sisältö olisi kaikin tavoin virheetön? Ilmiö on varsin kiehtova, kun sitä pysähtyy pohtimaan, eikä siihen riitä selitykseksi se, että huolitellun kielen rooli on tehdä sisällöstä ymmärrettävämpää. Oikeakielisyyteen liittyy aivan oma arvolatauksensa, jolle altistumme viimeistään äidinkielentunnilla. Asiaa on ehkä joskus tutkittukin, mutta olen hyvin utelias kuulemaan, mitä te lukijoina olette asiasta mieltä.

Kirjailijan suhde kieleen on tätäkin mielenkiintoisempi, onhan kieli erottamaton osa tämän työkalupakkia. Kieliopin ymmärrys mahdollistaa värikkäämmän kielen kuin pelkkä sanakirjan selailu -- George Orwell kiteytti esseessään Poetics and the English Language hyvän kielen säännöt näin:

  • Älä käytä metaforaa, vertausta tai muuta kielikuvaa jonka olet tottunut näkemään lukemissasi teksteissä.
  • Älä käytä pitkää sanaa, kun lyhyt toimii yhtä hyvin.
  • Jos on mahdollista leikata sana lauseesta, leikkaa se aina.
  • Älä käytä passiivimuotoa, jos voit välttää sitä.
  • Älä käytä vieraskielistä fraasia, tieteellistä termiä tai jargonia, jos mieleesi tulee [suomenkielinen] ilmaisu.
  • Ennemmin riko mitä tahansa näistä säännöistä kuin sano mitään suorastaan barbaarista.

    Essee on tätä kirjoittaessa jo seitsemän vuosikymmentä vanha ja sitä lainataan kirjoittajien keskuudessa yhä ahkerasti. Syy on tuskin Orwellin jatkuvassa suosiossa osana populaarikulttuuria, vaikka sillä varmasti on roolinsa, vaan ohjeen ajattomuudessa: vaikka itse nautin rönsyilevästä kielestä (varsinkin taitavan puhujan lausumana), parhaiten soiva kieli rakentuu yksinkertaisista osista. Kaunokirjallinen proosa on erityisen herkkä tyyliseikoille ja siksi on ehdottomasti tärkeää, että kirjailija tuntee kielensä hyvin. (Tämä on syy sille, miksen kirjoita englanniksi vaikka sitä minulle usein ehdotetaankin. Osaan kyllä lukea englantia sujuvasti, mutta minulla ei ole siihen samaa tuntumaa kuin suomen kieleen – jolle kolmekielisyys tuo toki omat haasteensa.)

    Täydellistä kielen ei tarvitse kuitenkaan kirjailijallakaan olla. Käsikirjoituksia ei ensinkään hylätä, vaikka niissä olisi satunnaisia kielioppivirheitä -- kunhan jokaista lausetta ei tarvitse korjata. Erityisen tärkeää on tietenkin varmistaa, ettei niitä esiinny siltikään ensimmäisellä liuskalla, koska ensivaikutelma on kaikki kaikessa.

    Ihmisluonnon erehtyväisyydestä kertoo, että painetussa kirjassa voi olla merkkivirhe, oli kustannustoimittaja sitten tutkinut sen kuinka tiheällä kammalla ja oikolukija korjannut tältä livahtaneet virheet. Ei ole tavatonta, että teksti on käynyt taittajalla ja kirjailija huomaa virheen viime hetkellä lukiessaan oikovedosta. Toinen painos tuokin usein liudan pikkukorjauksia – kukaan ei huomaa virheitä kiinnostunutta lukijaa varmemmin. Oman blogini tapauksessa Wordin oikolukutyökalut olivat ohittaneet ongelmallisen lauseen täysin, ja vasta huolellinen läpiluku ulkopuoliselta lukijalta toi esiin ongelman.

    Moni vasta-alkava kirjoittaja jännittää, koska pelkää ettei hallitse kielioppia. ”Tekstini ei ole tarpeeksi hienoa”, he sanovat helposti itselleen.

    Se on täysin ok. Tekemällä oppii, ja lukijoiden palaute on siihen korvaamaton. Pidän vastaisuudessakin kielenhuollon opasta lähellä näppäimistöäni ja pyrin selailemaan sitä säännöllisesti. Tekstin virheisiin kompastuneelle lukijalle: kiitos ja anteeksi! Toivon sisällön korvaavan puutteellisen muodon.

    Lue myös

    Kieliö: Inhon lähteillä

    4 kommenttia:

    1. Mihin oikeakielisyyttä tarvitaan taisi olla kysymys. Itsensä ylevöittämiseen muista. Siinä lyhyt vastaus.

      Oikeakielisyys toimii samaan tapaan kuin käytöstavat. Me olemme hienoja ihmisiä, me emme pidä hattua sisällä. Vain moukat pitävät hattua sisällä.

      Toisten kirjoitusvirheistä huomauttaminen on helppo tapa pitää yllä mielikuvaa, että on muita parempi. "En ehkä ole saanut yhtään kässäriä valmiiksi, mutta minun pisteet ja pilkut ovat sentään kohdallaan!" Tämä on totta kai ihan normaalia. Jokaisen pitää kuvitella olevansa jossain paras pysyäkseen järjissään. Kielioppi on kyllä aika surullinen valinta.

      PS. Olen itsekin kielinatsi, enkä ole koskaan kauhistellut tämän blogin tekstejä. Pilkkuvirheet ovat osa elämää.

      VastaaPoista
      Vastaukset
      1. En halua lähteä arvailemaan mitä mahdollisia motiiveja tällä palautteen antajalla on ollut vilpittömän korjaushalun lisäksi, varsinkin kun tämä ystävällisesti jätti kommentin yhteydenottolomakkeen kautta julkisen kommenttiosion sijaan. Maailmassa on kuitenkin ehdottomasti valloillaan yleinen asenne, että hyvä kielioppi merkitsisi sivistystä eli paremmuutta. Lisäsin juuri postauksen loppuun mielenkiintoisen kirjoituksen kielentutkijan näkökulmasta somessa esiintyvään kielikeskusteluun, ja siinä tulee esiin juuri tämä ihmisten idea muuta "puhtaammasta" kielestä. Meillä tuntuu olevan synnynnäinen tarve luokitella kaikki hyväksi tai pahaksi, ja mikä onkaan luokitteluille parempi kohde kuin ihmisten kielenkäyttö.

        Käsikirjoituksen loppuun saattaminen suhteessa kielenhuoltoon on siitä itseäni huvittava huomautus, etten itse ikinä saisi tekstiä valmiiksi jos pitäisin oikolukua päällä kirjoittaessa. Olen se kiinalaisen mytologian vampyyri, joka ei pysty jatkamaan matkaa ennen kuin on laskenut jokaisen riisinjyvän -- tai tässä tapauksessa korjannut jokaisen pilkkuvirheen, ja yksi isoista kompastuskivistä alkuaikoina oli nimenomaan tarve korjailla tekstiä sen ollessa vielä kesken. Meille toitotetaan siinä määrin huolitellun kielen tärkeyttä että sillä on vaarana mennä sisällön edelle.

        Jos rehellisiä ollaan, niin syy sille miksen ole ollut oikomassa YLE:n kielivirheitä heidän puolestaan on valtaosin laiskuus. Toisaalta haluan mieltää sen lukijana avuliaana (koska enhän minä voisi olla kielinatsi!), mutta toisaalta minua ei kiinnosta riittävästi lähteä etsimään yhteystietolomaketta. Tavallaan olen siis otettu että joku tosissaan otti päivästään aikaa kertoa minulle huonoksi mieltämästään kielestä.

        Poista
    2. Kiinnostava aihe! Itse olen niitä, joiden lukemista kielivirheet häiritsevät. Varsinkin toistuvista virheistä syntyy mielikuva, että kirjoittaja itsekin on suhtautunut tekstiinsä välinpitämättömästi eikä ole jaksanut oikolukea sitä. Enkä nyt tarkoita satunnaisia pilkkuvirheitä, vaan enemmänkin sellaisia toistuvia rakenteellisia virheitä, jotka vaikeuttavat merkityksen ymmärtämistä. Raskaat lauserakenteet taitavat olla nykyajan synti, joista itse kukin koittaa rimpuilla eroon... ;)

      En pidä oikeakielisyydestä huomauttamista mitenkään itsensä ylevöittämisenä! En tietenkään tiedä tämän lukijasi motiiveja, mutta jos itse joskus huomautan huomaamistani kielivirheistä, haluan lähinnä auttaa kirjoittajaa kiinnittämään niihin huomiota - varsinkin kun puhutaan ammatikseen kirjoittavista.

      Eikö jokaisen kirjoittajan tarkoitus ja tavoite ole saada ajatuksensa välitettyä lukijalle? Miksi turhaan vaikeuttaa tätä piiloittelemalla ajatukset huonon kieliasun taakse? Proosassa tietysti vallitsevat rennommat lait kuin asiateksteissä, mutta silloinkin on parempi, että kirjoittaja tuntee kielioppisäännöt niitä rikkoessaan. Ja jos ei tunne, niin koe- tai oikolukijat ne viimeistään sitten bongaavat. Kaikkien ei tosiaan tarvitse olla hyviä kaikessa, ja siksipä sen tekstinsä, lyhyenkin, voi oikoluettaa jollain toisella.

      Tulipa mammuttiviesti mutta vielä kiitos tuosta linkistä Orwellin tekstiin! Samat huomiot eivät päde suomeen ja englantiin (esim. passiivi on mielestäni suomeksi luontevampi kuin englanniksi), mutta monia yleispäteviä juttuja sieltä näyttäisi löytyvän!

      Kirjoittelun iloa!

      - Riikka

      VastaaPoista
      Vastaukset
      1. En osaa sanoa onko passiivin käyttö suomessa jotenkin luontevampaa, mutta minuakin opetettiin lukioaikana välttämään liikaa passiivia, mikä vähintäänkin kertoo että on olemassa kirjoittajia joilla passiivin käyttö johtaa juuri tuohon mainitsemaasi vaikealukuiseen kieleen. Minusta on mielenkiintoista, että meillä on tällä hetkellä valloillaan kirjallinen perinne, jota Orwellin sanoja lainaten kutsutaan ikkunalasiproosaksi, eli tekstin merkitysten välittämistä korostetaan huomattavasti enemmän kuin vaikkapa intertekstuaalisuutta. (Yksi kiehtova esimerkki toisenlaisesta kerrontaperinteestä on japanista suomeen käännetty Keisarinnan hovineidon päiväkirja, joka on kirjoitettu 1000-luvun alussa.) Ehkä joskus meilläkin muotisuuntaus muuttuu ja pelkistettyä tekstiä aletaan taas pitää barbaarisena.

        Kieliopin merkitys tosin tuskin tulee katoamaan mihinkään. Sanot sen hyvin kun korostat tekstin ymmärrettävyyttä, ja siksi onkin niin mielenkiintoista seurata, miten voimakkaan tunnereaktion yksi ainoa typo voi vaikkapa kirjassa herättää. Liekö kyse siitä, että lukijan kompastuminen sanan tai lauseen kaikki kohdalla yllättää ikävämmin kun sitä ei lukiessa osaa odottaa...

        Poista

    Mitä muut lukevat