24. tammikuuta 2016

Joskus edessä on vuoristo

On olemassa aikoja, jolloin on vaikea kirjoittaa. Joskus ne ovat kuin töyssyjä: kivuliaita ensin, mutta niiden ylittämistä seuraa välitön helpotus. Joskus ne ovat kuitenkin vuoria: pitkiä ja uuvuttavia - sellaisia, joita kukaan ei halua ylittää yksin.

Kirjoittamista harrastavat kohtaavat väistämättä erään neuvon, jota minäkin olen täällä blogissa omalla tavallani toistanut. Yleinen viisaus väittää, että kirjoittaminen on valinta, ja että itsensä vakavasti ottava kirjailija kirjoittaa päivittäin, satoi tai paistoi, tapahtui mitä tahansa. Aloittelijalle se on hyvä neuvo, sillä kynnys kirjoittaa on korkea, ja myytti inspiraation hurmassa työskentelevästä taiteilijasta antaa vääränlaisen kuvan kirjoittajan arjesta.

Samalla kuitenkin todellisuus on toinen. Muutama viikko sitten supersuositun Tulen ja jään laulun kirjoittaja George R. R. Martin myönsi, ettei ole kyennyt saamaan käsikirjoitusta valmiiksi odotetussa ajassa. Uutinen oli pettymys miljoonille, sillä kirjasarjan pohjalta tehty Game of Thrones -televisiosarja on aloittamassa uuden kauden, jonka oli tarkoitus pohjautua vielä julkaisemattomaan kirjaan. Asian myöntäminen on varmasti ollut Martinille vaikea, eikä vähintään siksi, että uutinen epäsuorasti asettaa kyseenalaiseksi hänen ammattitaitonsa.

George R. R. Martinin esimerkki kuitenkin osoittaa hyvin luovien ammattien kaksijakoisen luonteen. Yhtäältä kirjoittaminen on työtä, jota täytyy kyetä tekemään silloinkin, kun kirjailijasta ei tunnu siltä. Toisaalta kirjoittaminen on riippuvainen monista asioista, jotka vaikuttavat muidenkin tietotyöläisten elämään. Kirjailijan täytyy saada riittävästi unta, riittävästi rauhaa ajatella, riittävästi virikkeitä ja riittävästi aikaa tehdä taustatyönsä huolellisesti. Kirjoittaminen ei ole vain sanojen syytämistä paperille, vaan sanat täytyy valita huolellisesti. Huomasin itse työn raskauden alkaessani editoida, sillä suurten tietomäärien käsittely on uuvuttavaa ja usein tuskallisen hidasta. Pienikin virhe voi odottamattomasti johtaa suurin rakenteellisiin muutoksiin, jotka sysäävät käsikirjoituksen valmistumista eteenpäin useita viikkoja.

On myös aikoja, jolloin hyväkään työympäristö ei riitä. Minulle oli helpotus lukea, kuinka avoimesti Mary Robinette Kowal puhui blogissaan masennuksestaan ja siitä, kuinka masennus vei häneltä kirjoittamisen ilon. Toisin kuin tavallinen kirjoitusblokki, joka lähes aina johtuu ongelmasta tekstissä itsessään, masennusta täytyy kunnioittaa ja hoitaa tai se voi muuttua rampauttavaksi.

En ole kyennyt kirjoittamaan useaan kuukauteen, ja se vaivaa minua. Törmäsin henkiseen seinään, jonka seurauksena halu kirjoittaa katosi minusta täysin. Siitä huolimatta vietin uudenvuoden läppärini ääressä tuijottamassa käsikirjoitusta saamatta kirjoitettua sanaakaan, mikä oli paitsi pettymys myös omalla tavallaan pelottavaa, sillä aikani sukulaisten mökillä on aina ollut se, jolloin luovuuteni vapautuu ja saan eniten asioita aikaiseksi. Vaikka tunnistin masennukseni asettamat rajoitteet, minun on usein vaikea hyväksyä sen ehdottomuus. Tämä ei ole töyssy, jonka yli voin pakottaa itseni, vaan pitkä ja raskas matka vuoren huipulle, jota viimeinkin seuraa lyhytaikainen helpotus. Kaukaisuudessa odottaa aina toinen vuori, jota seuraa toinen laakso. Voin valita matalamman polun, mutten koskaan kiertää vuoristoa täysin.

Masennus viestii hidastamaan, vaikkakin sellaisella voimalla, että se helposti pysäyttää ihmisen kokonaan. Se nostaa jokaista töyssyä ja vuorta ja pitkittää niistä palautumista. Se tekee arjesta hankalaa, joskus jopa siihen pisteeseen, että jopa yksinkertaiset asiat - syöminen, nukkuminen, itsestään huolehtiminen - käyvät työläiksi. Jos ihminen sellaisessa tilanteessa vaatii itseään istumaan alas ja tekemään työnsä, se johtaa väistämättä epäonnistumiseen ja sitä seuraavaan riittämättömyyden tunteeseen. Monille masennus (tai mikä tahansa muu mielenterveysongelma) on jo valmiiksi häpeän aihe, ja myös Kowal kertoo pinttyneestä stigmasta, joka vaikutti häneen siitäkin huolimatta, että monet hänen ystävänsä avoimesti puhuvat sairaudestaan. On kuin ajattelisimme, että masennus on jollakin tavoin valinta, vaikka todellisuudessa se on kaikkea muuta. Usein taipumus masennukseen on geneettistä ja seuraa ihmistä koko tämän elämän ajan. Usein siitä ei parannu, vaan sen kanssa oppii vähitellen elämään.

Milloin pystyn palaamaan viimeistelemään käsikirjoitukseni? En tiedä - masennuskauteni ovat aina arvaamattomia ja kestävät kuukausia kerrallaan. Tiedän itse hankaloittavani tilannetta takertumalla ajatukseen, että pääsen hetkenä minä hyvänsä takaisin käsikirjoituksen pariin. Kirjoittaminen ei kuitenkaan ole minulle vielä ammatti, en ole George R. R. Martin enkä edes Mary Robinette Kowal, eikä kukaan vaadi minua palauttamaan käsikirjoitusta nyt eikä huomenna, eikä edes vuoden päästä. Minun täytyy hidastaa ja vetää henkeä, ja luottaa siihen mikä on ollut totta pian viisitoista vuotta: mitä ikinä tapahtuu, ennemmin tai myöhemmin palaan kirjoittamaan siitä.

5 kommenttia:

  1. Hurjasti tsemppiä ja jaksamista :(

    Ihmettelin viime keväänä, miten joku voi kärsiä blokista. Kyllä hyvä käsikirjoitus vie kirjoittajan mennessään ja kaikki käy vaivattomasti. Sitten tuli kesä ja työt. Kesällä tai sen jälkeen en kirjoittanut riviäkään. Huolestuttavinta oli, etten ajatellut tarinaa ollenkaan. Normaalisti hahmot olivat läsnä elämässäni koko ajan.

    Joskus jouluna keskustelin kaverin kanssa käsikirjoituksen ongelmista ja sain pienen vision, miten voisin uuden aloituksen toteuttaa. Kirjoitin parikymmentä sivua. Alku meni hyvin, mutta pian huomasin kohtausten olevan hengettömiä tiivistelmiä. Aloituksessa oli yhä monta samaa ongelmaa kuin aiemminkin.

    Taukoa tuli taas viikko ja sitten toinen. Lopulta yksittäinen koelukijan kommentti jostain vuosien takaa tuli mieleeni ja ajatus alkoi itää. Aloitin tapahtumat hieman aiemmin kuin olin ajatellut ja kirjoitin uusiksi huonosti toteuttamani kohtaukset. Nyt käsikirjoituksen ensimmäinen versio on valmis ja 10% editoitu.

    On töykeää alkaa avautumaan omista asioistaan, kun toisella on vaikeaa, mutta ehkä tästä vertaiskertomuksesta on lohtua. Joskus se hetki aallon pohjalla on kohtuuttoman pitkä. Kirjoittaminen on hyvä harrastus tökkimään ihmisessä nukkuvaa maanisdepressiivisyyttä. Flow-tilan hurmio, pakolliset epäonnistumiset ja kaikki tilastollisesti on todennäköisesti "turhaa". Silti sitä rakastaa ja tekee kaikkensa pysyäkseen aallon harjalla.

    Mitä nyt yritän epätoivoisesti sanoa on... En tiedä. Osoittaa tukea ja ymmärrystä?

    -TKK

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joskus olen miehelleni nauranut, että olen klassinen esimerkki stereotyyppisestä taiteilijahahmosta. Kirjoittamiseen ehdottomasti kuuluu se oma vuoristoratansa kuten juuri kuvasit, ja olen alkanut olla yhä enemmän sitä mieltä että kyky kirjoittaa on oikeastaan kykyä hoksata omat virheensä ja korjata ne. Kirjailijoilla lienee sen vuoksi keskimääräistä parempi käsitys siitä minkälaista elämä mielenterveysongelmien kanssa on.

      Poista
  2. En halua ladella tähän mitään latteuksia. Sitä vain, että on todella hienoa, että pystyt tiedostamaan että nyt on menossa tällainen kausi ja se on ihan OK.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei sanoilla ole merkitystä, vaan ajatuksella. Kiitos :)

      Poista
  3. ❤️ Ei mulla muuta �� Aaltoliikettähän tämä on.

    VastaaPoista

Mitä muut lukevat