21. marraskuuta 2017

Kaunis, kauhea kieli: syökö virhe tekstiltä uskottavuutta?


Sain eilen nimettömän kommentin, jossa huomautettiin blogin kielioppivirheistä. Totta puhuen olen yllättynyt, etten ole saanut niitä aiemmin, koska oikoluen julkaisemiani tekstejä vähemmän kuin minun kuuluisi. Tämä anonyyminä pysyttelevä lukija huomautti, että kirjoittamista käsittelevän blogi kuulostaisi asiallisemmalta, jos teksti olisi oikein, ja se on totta. Tapaankin korjata jo julkaistuja tekstejä silloin kun itse huomaan niistä virheitä. Toisaalta pyrin myös säilyttämään blogin puhekielisyyden silloin kun siinä on järkeä.

Lukijan esittämä esimerkki oli siitä erityisen mielenkiintoinen, että se oli Kielitoimiston ohjeiden mukaan kieliopillisesti oikein, mutta lauseen kömpelyys teki siitä vaikeasti luettavan. Minulla ei ole epäilystäkään, etteikö blogi silti vilisisi kielioppivirheitä -- tätä kirjoitusta myöten. Virheiden tekeminen on inhimillistä, ja niiden jälkeenpäin korjaaminen varsin luonnollista. Päivitin lukijaa puistattaneen sanamuodon kahdesta vaihtoehdosta yleisempään, ja yritän unohtaa omat puistatukseni vanhoja tekstejäni lukiessa. (Tunne on varmasti monille tuttu.)

Oikeakielisyys ja siihen liitetyt mielleyhtymät ovat sattumalta olleet mielessä minullakin. Luen tällä hetkellä YLE:n uutisia lähes päivittäin, ja säännöllisempi lukeminen on johtanut myös useamman kielivirheen huomaamiseen. Niissä näkyy kiire, jolla uutiset nykyään julkaistaan; pahimmat merkkivirheet ovat lähes poikkeuksetta artikkeleissa, jotka on julkaistu keskellä yötä kun uutinen on tuore. Reaktioni näihin virheisiin on ollut hyvin samanlainen kuin lukijallani, vaikka päätinkin jättää niistä huomauttamisen jonkun toisen huoleksi.

Mutta miksi? Mikä oikein saa meidät lukijoina tarttumaan juuri pieniin asioihin, vaikka sisältö olisi kaikin tavoin virheetön? Ilmiö on varsin kiehtova, kun sitä pysähtyy pohtimaan, eikä siihen riitä selitykseksi se, että huolitellun kielen rooli on tehdä sisällöstä ymmärrettävämpää. Oikeakielisyyteen liittyy aivan oma arvolatauksensa, jolle altistumme viimeistään äidinkielentunnilla. Asiaa on ehkä joskus tutkittukin, mutta olen hyvin utelias kuulemaan, mitä te lukijoina olette asiasta mieltä.

Kirjailijan suhde kieleen on tätäkin mielenkiintoisempi, onhan kieli erottamaton osa tämän työkalupakkia. Kieliopin ymmärrys mahdollistaa värikkäämmän kielen kuin pelkkä sanakirjan selailu -- George Orwell kiteytti esseessään Poetics and the English Language hyvän kielen säännöt näin:

  • Älä käytä metaforaa, vertausta tai muuta kielikuvaa jonka olet tottunut näkemään lukemissasi teksteissä.
  • Älä käytä pitkää sanaa, kun lyhyt toimii yhtä hyvin.
  • Jos on mahdollista leikata sana lauseesta, leikkaa se aina.
  • Älä käytä passiivimuotoa, jos voit välttää sitä.
  • Älä käytä vieraskielistä fraasia, tieteellistä termiä tai jargonia, jos mieleesi tulee [suomenkielinen] ilmaisu.
  • Ennemmin riko mitä tahansa näistä säännöistä kuin sano mitään suorastaan barbaarista.

    Essee on tätä kirjoittaessa jo seitsemän vuosikymmentä vanha ja sitä lainataan kirjoittajien keskuudessa yhä ahkerasti. Syy on tuskin Orwellin jatkuvassa suosiossa osana populaarikulttuuria, vaikka sillä varmasti on roolinsa, vaan ohjeen ajattomuudessa: vaikka itse nautin rönsyilevästä kielestä (varsinkin taitavan puhujan lausumana), parhaiten soiva kieli rakentuu yksinkertaisista osista. Kaunokirjallinen proosa on erityisen herkkä tyyliseikoille ja siksi on ehdottomasti tärkeää, että kirjailija tuntee kielensä hyvin. (Tämä on syy sille, miksen kirjoita englanniksi vaikka sitä minulle usein ehdotetaankin. Osaan kyllä lukea englantia sujuvasti, mutta minulla ei ole siihen samaa tuntumaa kuin suomen kieleen – jolle kolmekielisyys tuo toki omat haasteensa.)

    Täydellistä kielen ei tarvitse kuitenkaan kirjailijallakaan olla. Käsikirjoituksia ei ensinkään hylätä, vaikka niissä olisi satunnaisia kielioppivirheitä -- kunhan jokaista lausetta ei tarvitse korjata. Erityisen tärkeää on tietenkin varmistaa, ettei niitä esiinny siltikään ensimmäisellä liuskalla, koska ensivaikutelma on kaikki kaikessa.

    Ihmisluonnon erehtyväisyydestä kertoo, että painetussa kirjassa voi olla merkkivirhe, oli kustannustoimittaja sitten tutkinut sen kuinka tiheällä kammalla ja oikolukija korjannut tältä livahtaneet virheet. Ei ole tavatonta, että teksti on käynyt taittajalla ja kirjailija huomaa virheen viime hetkellä lukiessaan oikovedosta. Toinen painos tuokin usein liudan pikkukorjauksia – kukaan ei huomaa virheitä kiinnostunutta lukijaa varmemmin. Oman blogini tapauksessa Wordin oikolukutyökalut olivat ohittaneet ongelmallisen lauseen täysin, ja vasta huolellinen läpiluku ulkopuoliselta lukijalta toi esiin ongelman.

    Moni vasta-alkava kirjoittaja jännittää, koska pelkää ettei hallitse kielioppia. ”Tekstini ei ole tarpeeksi hienoa”, he sanovat helposti itselleen.

    Se on täysin ok. Tekemällä oppii, ja lukijoiden palaute on siihen korvaamaton. Pidän vastaisuudessakin kielenhuollon opasta lähellä näppäimistöäni ja pyrin selailemaan sitä säännöllisesti. Tekstin virheisiin kompastuneelle lukijalle: kiitos ja anteeksi! Toivon sisällön korvaavan puutteellisen muodon.

    Lue myös

    Kieliö: Inhon lähteillä

    29. lokakuuta 2017

    Kirjallinen kaamos & kirjamessut

    Niin vähän kuin lämpenin Helsingin kirjamessujen tämän vuotiselle ohjelmalle, olisi ollut väärin olla antamatta messuille ainakin mahdollisuutta. Päädyin lopulta kuuntelemaan vain yhden paneelikeskustelun, mutta kenties aamusta iltaan messuilla eläminen olisi tänä vuonna muutenkin ollut huono ajatus.

    Ohjelman muutos ei selvästi kävijöitä haitannut, vaan tuolit olivat täynnä ja väkeä vaikutti olevan enemmän kuin viime vuosina. En oikein osaa päättää, mitä mieltä olla messujen kasvavasta kaupallisuudesta (tänä vuonna myytiin kirjojen lisäksi mm. sänkyjä ja silmälaseja) — toisaalta toivon kirjoille niin paljon tilaa kuin mahdollista, toisaalta ymmärrän yritysten halua tavoittaa lukijakansan. Alla oleva kuva on otettu varhain iltapäivällä lauantaina, ja kertoo kaiken tarpeellisen messujen suosiosta.


    * * *

    En ole kirjoittanut viime aikoina lähellekään kuin olisin halunnut, ja se on näkynyt myös täällä blogissa. Tarkemmin sanoen käsikirjoitukseni on ollut jäässä syyskuusta asti.

    Niin vähän kuin pidän siitä, tunnistan itsessäni pessimistisen, kateellisen äänen, kun katson muita kirjoittajia joilla kirjoittaminen sujuu niin paljon tuskattomammin. Masennus on kuitenkin asia, jonka kanssa täytyy vain elää, sillä masennus ei kysy onko kalenteri täynnä vaan yksinkertaisesti täyttää sen. Kyvyttömyys toimia on kaikennielevä ja tuskaisa, mutta sitä masennus vain on.
    Yritän olla kärsivällinen, aloittaa pienestä, ja pitää kiinni elämän rutiineista siihen asti että minulla on taas voimaa luovuudelle. Hyviä uutisia ovat se, että minulla on erinomaiset lääkärit, ja että syyskauden jälkeen tilanne aina paranee kevättä kohden. Kaamosaika näkyy joka vuosi isona lovena kalenterissani, kun kaikki työ pysähtyy siihen asti, että olen enemmän taas oma itseni.

    Olkoon tämä kuitenkin muistutuksena olla vaatimatta itseltään liikaa. Niin paljon kuin puhutaankin siitä kuinka kirjoittaa kannattaisi päivittäin, totuus on usein arjessa toinen.

    Vaikeampaa kuin kirjoittamattomuus on itselleen antaminen anteeksi.


    * * *


    Kaamosmasennustakin tuskaisempi on ollut kirjallinen suo, josta löysin itseni viime syyskuussa. En tällä hetkellä tiedä, onko romaanini kaiken vaivan arvoinen — en tällä hetkellä tunne rakkautta sitä kohtaan, ainoastaan vihaa. Tunne on kamala ja muistuttaa liikaa parisuhteen kriisiaikoja: seassa on väsymystä ja syyllisyyttä, häpeää, halua tehdä paremmin. Tunnen itseni naiseksi, joka katsoo vanhaa puolisoaan ja haluaa vaihtaa nuorempaan — johonkin uuteen, johonkin jännittävämpään.

    En enää tiedä, mitä olen tekemässä. Uskon yhä tarinan olevan kertomisen arvoinen, tiedän sen saaneen lukijoilta innostuneen vastaanoton. Olen vain väsynyt, enkä tiedä saanko tätä todella valmiiksi. En yksinkertaisesti tiedä osaanko.

    Näissä asioissa on vaikeaa määrittää tarkkoja syy ja seuraussuhteita, ja toivon masennuksen hellittäessä myös vihan heltyvän. Minun olisi pitänyt hidastaa jo keväällä ja keskittyä pitämään huolta itsestäni, kun työn tuoma stressi sekoittui epävarmuuteen siitä, mitä tapahtuisi syksyllä. Päätin palata kokopäiväiseksi opiskelijaksi, ja jo yliopistoelämään tottuminen vie voimia riittämiin. Kun siihen lisätään se, että olen romaanin kanssa tutkimattomalla maalla, liekö ihmekään että jokin antaa myöten.

    Toisaalta olen vakavissani miettinyt, onko tämä se piste missä minun täytyy pyytää ammattiapua — nimittäin kustannustoimittajalta. Tuskailen sen kanssa, kuinka monimutkaisen rakennelman olen luonut, ja tiedän upottaneeni viime vuosina valtavasti aikaa sellaiseen, joka myöhemmin osoittautuu toimimattomaksi. Romaanin kirjoittaminen on kaikkea muuta kuin helppoa ja minusta tuntuu, että olen tullut niin kauas kuin omin voimin pystyn.

    Kustannustoimittaja ei tietenkään ole mikään velho, joka osaa muuttaa tekstin kurpitsasta juhlavaunuksi. Kustannustoimittaja kuitenkin osaa ja uskaltaa sanoa, mikä toimii ja mikä ei, ja antamaan ammattimaisia neuvoja joilla parantaa käsikirjoitusta. Raaka ja rehellinen palaute ihmiseltä, jolta löytyy tarinaan sekä rakkaus että ymmärrys, on juuri se mitä tällä hetkellä kaipaan.

    Samalla haluan lähettää eteenpäin parasta, enkä raakiletta josta on kypsää pelkkä ranka. Pelkään vain rikkovani senkin mikä toimii, kun hapuilen tarinaa toimivaan muotoon. Jos pystyisin, palkkaisin avukseni jonkun, joka tuntee genren ja ymmärtää teorian päälle.

    Esikoiskirjaa kirjoittaessa rankimpia asioita onkin, kuinka tekstin kanssa on niin yksin.


    * * *


    Kuten aina vaikeina aikoina, palaan lukemaan Terribleminds-blogin kirjoituksen The Life Cycle of a Novel. Chuck Wending on siitä oikeassa, että olen lost in the woods, ja goblinit ja korpit vainoavat minua. Voin vain toivoa, että Wendingin ennustus pitää paikkansa ja että aurinko nousee ajallaan myös käsikirjoituksen ylle.

    13. syyskuuta 2017

    Kirjamessut? Kirjamessut! Kirjamessut...



    On kirjamessukausi ja heräsin tänään aamulla innoissani lukemaan Helsingin Kirjamessujen ohjelmaa. Kuten vakituiset lukijat ehkä jo tietävät, vietän mielelläni messuilla koko päivän kulkien ohjelmasta toiseen, ja pidin jo muistiinpanovälineitä valmiina poimimaan blogiin vuoden suositukseni.

    Selasin ohjelmaa hämmentyneenä. Missä ovat kirjailijat? Miksei täällä puhuta runoudesta? Missä on Kirjailijaliiton jokavuotiset ohjelmat kirjailijan arjesta?  Ja miksi täällä on niin paljon talouteen ja politiikkaan liittyviä aiheita? Mihin kaunokirjallisuus oikein on mennyt?

    Olinko muuttumassa kyynikoksi? Olinko kolunnut messut edeltävinä vuosina niin perin pohjin, ettei tuttu ohjelma enää innostanut minua? "It's not you, it's me." Avasin vertailun vuoksi Turun kirjamessujen ohjelman...

    ...ja rakastuin ensi silmäyksellä! Klassikkokeskustelu? Toisen dekkarin paine? Cosplay-asuja?! Turusta loistaa valo, ja tuo valo on nuorelle kirjailijalle kaunis ja ihana! Turun #MontaÄäntä -kampanja on tuomassa lokakuussa kirjanystäville kaikkea sitä, mitä kirjallisuudessa rakastan.

    It's not me, it's you

    En tiedä mitä Helsingin Kirjamessujen ohjelmalle on tapahtunut, mutta jokin on tänä vuonna mennyt pahasti pieleen. Ehkä Suomen juhlavuosi on luonut liikaa painetta tuoda ohjelmaan vakavuutta, ehkä kulissien takana tapahtuu jotakin mistä itse en tiedä. Messujen ongelmaa kuvaa hyvin se, että siinä missä Kristiina Vuori ja Kaari Utrio ovat kahdestaan lavalla vain kolmekymmentä minuuttia yhteishaastattelussa, kanaruoat ovat saaneet ohjelma-ajasta kokonaisen tunnin.

    Kyllä, broileri ohitti arvossaan juuri kirjallisuuden. Helsingin Kirjamessujen järjestäjät ovat katsoneet kanalinnun olevan ajankäytöllisesti arvokkaampi kuin kaksi maamme suosituimmista kirjailijoista. Turun ja Helsingin Kirjamessut ovat kaksi eri maailmaa — kaksi eri näkökantaa Suomeen, kirjallisuuteen, ja kulttuuriimme yleensä. Kenties broilerin monikäyttöisyys kiinnostaa muuta messuyleisöä, mutta itse olen kiinnostuneempi klassikkokirjallisuudesta.

    Tähän siis on tultu

    On epätodennäköistä, että menen kirjamessuille tänä vuonna. Helsingin ohjelma on minulle pettymys, ja Turku taas on niin etäällä, etten usko voivani järjestää käyntiä siellä. Voin kuitenkin katsoa Turkua kaukaa, haikeana, ja huutaa teille muille: menkää Turkuun, menkää Turkuun! Menkää, vaikka minä en pääse!

    Jos vain asutte lähimailla, tutustukaa Turun Kirjamessujen ohjelmaan. Turun Kirjamessujen järjestäjät ansaitsevat kaiken suosion ja kiitoksen, ja ehkä ensi vuonna myös Helsingissä on taas valo. Menkää ja tukekaa niitä, jotka mielestänne ansaitsevat tukenne!

    Ja minä — minä taidan tänä vuonna jäädä kotiin lukemaan kirjaa.

    Turun Kirjamessut järjestetään Turun Messukeskuksessa 6.-8.10.2017. Lisätiedot ja lippujen hinnat löydät osoitteesta http://www.kirjamessut.fi/info/

    Mitä muut lukevat