18. helmikuuta 2018

Suuren lukijakyselyn tulokset



Kiitos teille jokaiselle, jotka olette jättäneet palautetta blogista kuluneen kuukauden aikana. Lupasin julkaista kyselyn tilastot, kun vastauksia on tullut riittävästi, ja oletan teistä useimpien saaneen mahdollisuuden vastata jos olette sitä suunnitelleet. Vastausten keskinäinen suhde on myös siinä määrin vakiintunut, että niistä voi melko turvallisesti tehdä yleistyksiä koko lukijakunnasta, ja niinpä on hyvä aika jakaa kyselyn tulokset ja keskustella niistä.

Ennen sitä kuitenkin sananen kyselyn otannasta. Pidin parin viikon ajan lomaketta esillä myös niissä artikkeleissa, joihin valtaosa blogin hakukoneliikenteestä kohdistuu, minkä seurauksena noin kolmannes vastaajista ovat sellaisia, jotka eivät lue blogia säännöllisesti, vaan olivat ohikulkumatkalla. Halusin nähdä, onko säännöllisten lukijoiden ja satunnaisten hakukonevastaajien välillä merkittäviä eroja, mutta vastaukset olivat siinä määrin samanlaisia, etten lähtenyt jakamaan ryhmiä tilastoissa kahtia. Jotkin luvut kuitenkin vääristyvät hakukoneliikenteen vuoksi, mikä näkyy jo ensimmäisen kysymyksen tilastoissa:



Erään myöhemmän kysymyksen kohdalla jopa 30% vastaajista sanoi vierailevansa blogissa ensimmäistä kertaa, mikä yllä olevassa kuvassa kuvastuu viimeisessä (mustassa) kategoriassa. Uusia lukijoita tulee kaiken aikaa, mutta erityisen riemastuttavaa oli huomata, kuinka moni teistä on seurannut blogia jo vuosia. En tiedä, moniko pitkäaikainen lukija jätti kyselyyn vastaamatta, mutta oli ilahduttavaa päästä tutustumaan teihin, jotka olette olleet mukana jo blogin alkutaipaleelta asti.


Kokonaiset kolme neljäsosaa kyselyyn vastanneista ovat saapuneet blogiin alkujaan hakukoneesta, ja tämä kuvastaa hyvin sitä, miksi minulla on pelkän automatisoidun analytiikan valossa ollut vaikeuksia arvioita, mitä näkemäni kävijäluvut kuvaavat. Jokseenkin sama jakauma näkyy päivittäisissä kävijätilastoissa, eli merkittävä osa blogin liikenteestä tosiaan tulee hakukoneen kautta.

Olin jokseenkin yllättynyt, ettei blogia juurikaan näytetä suosittelevan kavereille. Sosiaalisesta mediasta sen sijaan tiedän, että liikennettä tulee välillä mm. Facebookista ja Twitteristä, mikä herättää kysymyksen, moniko tuntee lähipiirissään sellaisen, joka jakaa heidän kiinnostuksensa kirjoittamiseen. Oli miten oli, hakukone on selvästi blogin löydettävyydessä kuningas.

Toisaalta on myös pieni määrä lukijoita, jotka saapuvat muiden blogien kautta, yleensä blogrolleista eli blogien sivupalkkien linkkilistoista. Minulla ei ole tätä ennen ollut hyvää tilaisuutta kiittää bloggaajia siitä, että he ovat pitäneet linkkiä esillä jo vuosia, mutta kiitos! Tiedän, keitä olette ja käyn aina kurkkimassa blogeja takaisin, vaikken jätäkään jälkiä siitä. Vaikka some ja blogilinkit edustavat tässä vain murto-osaa vastaajista, todellisuudessa niillä on valtavan suuri merkitys.



Blogin hidas päivitystahti kuvastuu lukijoiden aktiivisuudessa. Kun poisluetaan hakukoneesta saapuneet tuoreet kävijät nähdään, että noin puolet käy tarkistamassa blogin satunnaisesti, toinen puolet säännöllisemmin. Blogin päivitystahti on ollut sellainen, että kerran parissa kuukaudessa vierailevalta ei jää asioita juuri huomaamatta.

Samalla kuitenkin kävi ilmi, että vain pieni murto-osa käyttää sosiaalista mediaa blogin seuraamiseen. Sama kuvastuu alemmasta kuvasta, mistä leikkasin pois Facebookin ja Twitterin, koska kukaan vastaajista ei sanonut käyttävänsä näitä.



Aivan paikkansapitävää tämä ei tosin analytiikan valossa ole, mutta se saa minut pohtimaan, miten voisin helpottaa blogin seuraamista parantamalla tiedotusta. Nykyisellään ilmoitan päivityksistä säännöllisesti vain Facebookissa, mutta esimerkiksi sähköpostilista olisi mahdollinen, jos sille ilmenisi kysyntää. (Kaikille on varmasti tuttua joutua siivoamaan sähköpostilaatikkoaan säännöllisesti massapostin vuoksi, minkä kirouksen itsekin tuntevana olen vältellyt postituslistoja tähän asti.)

Ilman lisätietoja on myös mahdoton sanoa, johtuuko somen puuttuminen siitä, että sivua Facebookissa tykänneet eivät näe viestejä (Facebookin algoritmi on tunnettu siitä, että se yrittää kiristää ryhmien omistajia maksamaan näkyvyydestä niille, jotka jo seuraavat sivua), vai siitä etteivät tätä kautta ilmoituksen saavat vain vastanneet kyselyyn. Muutama vastaajista myös sanoi haluavansa saada tiedon uusista postauksista, mutta etteivät he syystä tai toisesta sitä saa. Valitettavasti kukaan ei jättänyt kommentteihin lisätietoja siitä, miten he toivoisivat tiedon saavansa. Tästä lisäpalaute on siis vielä tarpeen!

Mikä lukijoita kiinnostaa?

Bloggaajana suurin huolenaiheeni on tietenkin se, kuinka tuottaa sisältöä joka vastaa lukijoiden kiinnostukseen ja tarpeisiin. Tämä oli se suuri mysteeri, johon kaikkein eniten tarvitsin osviittaa, ja siitä tilastot näyttävät puhuvan selvää kieltä.


Kaksi lukijoita vähiten kiinnostavaa aihetta olivat kielenhuolto ja vieraskirjoitukset, jotka tosin nekin kiinnostivat vastaajista noin neljännestä. Suosituimmat aiheet ovat selvästi kirjailijan ammatti ja teoksen julkaiseminen, ja tässä minulla herää tunne, että blogin eniten vieraillut tekstit myös tuovat eniten lukijoita. Toisaalta vastauksista on selvää, että myös muut luovaan työhön suuntautuvat aiheet herättävät paljon kiinnostusta.

Lukemani kirjallinen palaute sai minut vasta täysin tietoiseksi siitä, kuinka monelle blogi on ollut vertaistuen ja kannustuksen lähde. Kirjoitus- ja editointipäiväkirjat ovat olleet itselleni tapa säilyttää järkeni ja karkottaa yksinäisyyttä enkä ole tiennyt, mikä niiden tarkka merkitys on lukijoille. Nyt tiedän ja lupaan pitää teidät ajan tasalla vastaisuudessakin!

Vastausten jakauman näkeminen myös sai minut huokaisemaan helpotuksesta, koska tiedän nyt lukijoiden mielenkiinnon todella olevan samoissa kohteissa kuin minullakin. Tilastot auttavat minua tasapainottamaan blogin sisältöä ja suuntaamaan energiani sinne, missä sitä kaivataan. En halua sulkea mitään aihepiiriä blogin ulkopuolelle, mutta aiheeltaan laajan kirjoituksen työstäminen voi viedä minulta jopa puoli vuotta, ja minun täytyy osata päättää, mitkä niistä tuoda etualalle ja mitkä jättää vähitellen kypsymään.


Yksiselitteinen viesti teiltä lukijoilta onkin, että toivotte blogin päivittyvän useammin. Vastaajat, jotka vierailevat blogissa useammin, luonnollisesti toivovat nopeampaa postaustahtia, mutta yleinen konsensus oli silti, että sisältöä saisi olla enemmän. Minulle tämä on tietenkin sekä siunaus että kirous, koska se merkitsee, että kirjoituksille on kysyntää.

Olen tähän asti pyrkinyt julkaisemaan jotakin vähintään kerran kuussa, mutta tämän vuoden tavoitteena on säännöllistää tahti joka toiseen sunnuntaihin. Elämäni on usein kaoottista, joten katkoja varmasti tapahtuu, mutta lukijoilta tuova paine tuo positiivista kannustusta.



Yleisesti voisi silti sanoa, että blogin lukijat vaikuttavat hyvin tyytyväisiltä nykytilanteeseen. (Toinen helpotuksen huokaisu!) Jopa kolmannes teistä antoi täydet pisteet, mikä jo itsessään on sydäntä lämmittävää! Keskiarvoksi vakiintui vähän päälle nelonen, minkä otan hyvänä luottamuksen osoituksena varsinkin, kun ensikävijät tyypillisesti jättivät neutraalit pisteet eli kolmosen. Olen vastaisuudessakin innokkaasti vastaanottamassa kysymyksiänne sekä ehdotuksianne aiheista, joita toivotte minun käsittelevän tai joissa itse olette asiantuntijoita. Henkilökohtaisempiin kysymyksiin vastaan luonnollisesti vain sähköpostilla, mutta itsestäni puhun aina vapaasti.

Jokunen toikin kyselyssä esiin mielenkiintoisia teemoja, ja lupaan yrittää käsitellä niistä niin monia kuin pystyn. Osaa niistä saattaa joutua laajuuteensa vuoksi odottamaan pitkään, mutta se ei merkitse, että olisin unohtanut niitä. Yleensä hitaus johtuu siitä, etten ole vielä löytänyt riittävän luotettavilta vaikuttavia lähteitä, joihin voisin artikkelin perustaa.

Vastauksia on tähän mennessä tullut nelisenkymmentä ja lomake pysyy auki tästä vielä kuukauden. Omalta osaltani tulos oli yhtä lailla kokoelma kysymyksiä ja vastauksia, mutta suunta on selvästi eteenpäin. Lukijapalaute on mittaamattoman arvokasta, oli se sitten risuja tai ruusuja tai molempia sekaisin. Jään kiinnostuneena odottamaan omia ajatuksianne kyselyn tuloksista. Mitä olette mieltä niiden osoittamasta suunnasta? Oliko seassa yllätyksiä? Ja vielä kerran vastanneille kiitos!

Varsinkin henkilökohtaisia tarinoitanne oli ihmeellistä lukea — tippa linssiinhän siinä tuli.

Kysely on yhä auki, joten jos havahdut sen olemassaoloon vasta nyt, pääset osallistumaan klikkaamalla tästä vielä 18.3.2018 asti. Palautetta voi myöhemminkin yhä antaa blogin yleisen palautelomakkeen kautta tai kommenttiosiossa.

4. helmikuuta 2018

“Miksi blogin nimi on Kirjailijan elämää, vaikket ole vielä kirjailija?”


Tämän — erittäin ymmärrettävän — kysymyksen nosti vähän aikaa sitten esiin eräs anonyymi lukija. Poistin muinoin blogin lyhyen esittelytekstin, jossa pyrin osin vastaamaan tähän oltuani, koska olin tyytymätön tekstiin, enkä sittemmin ole keksinyt uutta.

Koska väärinkäsityksen vaara on ilmeinen ja olen pohtinut sitä sivuavia aiheita muutenkin, on siis paras selkeyttää taas nimen tausta.

Valitsin blogin nimen aikoinaan, koska halusin käsitellä kirjailijan elämää yleisellä tasolla: miten tullaan kirjailijaksi, mitä kirjailijan työ merkitsee ja mitä huolia tai ongelmia kirjailijuuteen liittyy. “Kirjailija” tässä siis vain sivuaa itseäni, vaikka luonnollisestikin osa pohdinnasta tapahtuu oman kokemukseni kautta, pyrkimyksenihän on tehdä kirjoittamisesta itselleni ammatti. Aihetta koskevat artikkelini lähtevätkin aina liikkeelle kysymyksistä, joita itse huomaan esittäväni yrittäessäni ymmärtää kirjamaailmaa ulkopuolisen näkökulmasta.

Omalla tavallaan blogi pyrkiikin ikuistamaan yhden ihmisen kasvun tietämättömästä amatööristä ei-amatööriin, joka on ainakin tietoinen omasta tietämättömyydestään. Haluan tuoda esiin sitä kirjailijuuden puolta, joka jää usein näkymättömästi: kaikkia niitä vuosia, jotka esikoistaan työstävä viettää yleisöltä piilossa, ja sitä oppimiskäyrää, joka aina tulee uuden ammatin mukana. Olen vuosia sitten kirjoittanut erään muistikirjani kanteen: “kirjailijaksi tullaan, siksi ei synnytä”, muistutuksena siitä, että kirjallinen nerous on julkisuuden luoma illuusio.*

Samalla blogi tuo toivottavasti vertaistukea niille, jotka itsekin haluavat kehittyä kirjailijoiksi tai kirjailijoina. Vaikka puhunkin yksinomaan itsestäni mm. Kirjoittamispäiväkirjassa, pyrin tekemään sen tavalla, johon muut voivat kirjallisessa työssään samastua. Kirjailijan elämää tulee siis vastaisuudessakin käsittelemään nimenomaan kirjailijan elämää — oli se sitten yleisellä tasolla tai ammattilaiseksi pyrkimisen kautta.

Kenellä on sanavaltaa, ja miksi?

Koska olisi ylilyötyä kutsua itseäni kirja-alan auktoriteetiksi, tukeudun artikkeleissani luotettavina pitämiini lähteisiin sekä haastattelen kirjallisuuden ammattilaisia suoraan, kun minulla on siihen tilaisuus. Teen linkkien ja viitteiden kautta parhaani mukaan selväksi, mistä tietoni ovat peräisin, jotta kuka tahansa blogin lukija voi tarkastaa ne ja tarvittaessa auttaa korjaamaan virheeni — ja olen kiitollinen että niin on tehtykin. 

Tarinankerronnan alkeet -sarjassani olen vielä erikseen selventänyt neuvojen olevan omaa hapatustani, jotta lukijat osaavat asennoitua niihin sellaisina kuin ne on tarkoitettu. Toisaalta en ole halunnut olla joka käänteessä selittelemässä tai (pahempaa) pyytelemässä anteeksi kirjallista statustani tai sen puutetta.

Kirjallisiin titteleihin liittyy nimittäin runsaasti arvolatauksia, jotka eivät ole kovin rationaalisia. Esimerkiksi englannin kielessä on vakiintunut käytäntö, että nimitystä author käytetään teoksen julkaisseesta kirjailijasta ja writer puhuttaessa sekä kirjailijoista että muista vakavasti otettava kirjoittajasta, ja tästä huolimatta kirjailijat saavat jatkuvasti olla toitottamassa sosiaalisessa mediassa että "kirjoittaja on henkilö, joka kirjoittaa", koska moni kokee writer-sanan liian yleväksi kuvaamaan itseään tai muita. Kielestä riippumatta näytämme siis haluavan yhdistää taiteellisen toiminnan maineeseen ja arvovaltaan; meillä on yhä vakaa usko portinvartijoihin, jotka kruunaavat yhden aidoksi ja toisen harrastelijaksi, vaikka raja näiden kahden välillä on ollut viimeisen kymmenen vuoden aikana hälvenemässä.

Kirjoittava ihminen saa olla writer ja ylpeä siitä, mutta jokin ajatuksessa kalskahtaa meille yhä väärältä. Ehkä samasta syystä jollekulle kuulostaa harhaanjohtavalta, kun vasta esikoistaan työstävä kirjoittaja pitää blogia nimeltä Kirjailijan elämää — oli blogin aihe kuinka yleistävä tahansa.

Titteliä etsimässä

En löydä kielestämme sanaa, joka sijaitsisi mukavasti kirjailijan ja kirjoittamista vapaa-ajan harrastuksena pitävän välissä, ja siitä on muodostunut minulle tietynlainen ongelma. Päättäessäni julkistaa kirjailijanimeni ja sille varatut verkkosivut (vaiko taiteilijanimeni? — englanniksi pen name), jouduin nimittäin miettimään pitkään, miten esittelisin itseni yksiselitteisesti ja samalla kuitenkin totuudenmukaisesti. Harkitsin alkujaan käyttäväni writer-sanan lähintä vastinetta “kirjoittajaa”, mutta sana tuntui useasta syystä riittämättömältä. Tätä korosti entisestään se, että Kielitoimiston sanakirja luettelee kirjailijan alle myös näytelmä- ja mielipidekirjailijat samoin kuin esseistit, näitä kun kuvataan määritelmällisesti esseekirjailijoiksi.

Kielitoimiston sanakirjan kuvauksen mukaan kirjailija on "henkilö, joka kirjoittaa tai on kirjoittanut kirjoja, vars. kaunokirjallisia teoksia" — mikä ei kirjailijan alatyyppien rinnalla ota kovin yksiselitteisesti kantaa, missä muodossa teoksen täytyy olla julkaistu.

Blogini aihe sijoittaa minut jonnekin journalistin, esseistin ja bloggaajan välimaastoon, joskaan en usko voivani hyvällä omatunnolla kutsua itseäni esseekirjailijaksi. Toisaalta olen kirjoittanut ja olen kirjoittamassa kirjaa — laskutavasta riippuen olen saanut niitä valmiiksi jo kaksi tai kolme, joskin heti repinyt ne auki ja kirjoittanut edellistä mukaillen seuraavan. Kirjailija-sanan häilyvyydestä kertoo kenties parhaiten se, että jos päättäisin huomenna julkaista yhden jo valmiista teksteistäni omakustanteena, se tekisi minut määritelmällisesti heti omakustannekirjailijaksi.

Omakustannekirjailijoita pidetään toki helposti “aitoja” kirjailijoita vähäisempinä, vaikka moni maailmanluokan menestysteos on nykyään ollut alkujaan omakustanne. Nykypäivänä on vaikeampi sanoa, missä kirjoittaja loppuu ja kirjailija alkaa, koska matka kirjailijaksi ei aina kulje enää kustantajan painokoneen kautta, ja se näkyy kirjailijoihin kohdistuvissa asenteissa.

Sitä suuremmalla syyllä nöyristelevä kirjoittaja-sana lähettää minusta väärän viestin: se sanoo ettei henkilö, joka kirjoittaa ansaintatarkoituksessa (ja jolle välillä maksetaankin siitä), ole yhtä aito kuin julkisuutta saanut bestseller-kirjailija. Se halventaa myös niitä, jotka ovat vuosia pärjänneet hyvin esimerkiksi kirjoituskilpailuissa, mutta joilta se viimeinen meriitti, eli julkaistu kirja, vielä puuttuu. "Kirjailijalla" toki saa ja kenties pitääkin olla tietty meriitin leima. Matka siihen saa olla pitkä, joskin sen ansaitsemisesta saa olla ylpeä riippumatta reitistä, jonka sen saavuttaakseen on ottanut.

Suomen kieltä rikastuttaisi silti sana, jolla olisi kirjoittajaa enemmän painoarvoa astumatta vanhakantaisen kirjailija-sanan varpaille. Kenties kirjoittajan ja kirjailijan välimaastossa olevia pitäisi kutsua esikirjailijoiksi?

Lue myös

Daily Writing Tips: Are You A Writer or A Person Who Writes?

The Write Life: When Can You Call Yourself A Writer?

Craig Tanner: The Myth of Talent



* Jotkut nerot ovat kirjailijoita, mutta kaikki kirjailijat eivät ole neroja.

21. tammikuuta 2018

Mitä merkitsee olla bestseller-kirjailija Suomessa?



Keskivertokirjailijalle elämä ei Suomessa ole helppoa. Kirjoja myydään yhä vähemmän, ja jopa hyvin pärjäävillä kirjailijalla voi olla vuosia, kun kirja löytää kirjahyllyjen sijasta makulointiin. Väitetään, että kirjan elinikä lyhenee, eivätkä kustantamot ja kirjakaupat näytä pääsevän yhteisymmärrykseen siitä, miten ja missä kirjoja pitäisi ylipäätään myydä. Parin kuukauden jälkeen hyväkin kirja päätyy usein alelaariin.

Suomen Kirjailijaliiton kuutisen vuotta sitten tehdyn tutkimuksen mukaan tyypillinen kirjailijan keskipalkka Suomessa on 2000 euroa vuosi [1]. Se on vähemmän kuin muiden suomalaisten kuukausittainen mediaanipalkka, ja joskus verkkokeskusteluissa kuuleekin kysyttävän, onko ylipäätään järkevää tukea valtion rahoin kirjailijoita, jos kirjojen kysyntä on niin huono.

Vastaus on monimutkaisempi kuin mitä tyhjentävästi itse kykenen vastaamaan. Se herättää kuitenkin mielenkiintoisen kysymyksen: voiko Suomessa yleensäkään menestyä kirjoittamalla?


Ensiksi hieman pohjatietoja. Kotimaisia kaunokirjoja myydään Suomessa vuosittain noin puolitoista miljoonaa, tosin määrä on ollut tasaisessa laskussa viime vuosikymmenellä. Tyypillisen kaunokirjallisen teoksen hinta on kovakantisena parikymmentä euroa, josta 30-40% on kaupan katetta ja loput 60% kattaa kustantajan valmistuskulut [2]. Tästä kuudestakymmenestä prosentista irrotetaan myös kirjailijan tekijänpalkkio, joka sopimuksesta riippuen on noin neljäs- tai viidesosa [3].

Koska sekä kirjan myyntihinta että kirjailijan saama osuus vaihtelevat, on mahdotonta saada täysin tarkkoja ansiotietoja vain julkisten tilastojen valossa. Yleisesti hyväksytty peukalosääntö kuitenkin on, että yksi myyty kirja merkitsee kirjailijalle kolmen euron ansioita [4]. Summa on riittävän tarkka, että sillä voidaan laskea kirjasta saadut summittaiset tulot sen julkaisuvuotena, ja lisäksi pystymme muiden tarjolla olevien tilastojen avulla päättelemään, miten suosio vaikuttaa kirjailijan toimeentuloon.

Suomi myyntilistojen valossa

Suomen Kustannusyhdistys julkaisee vuosittain jäseniltään kerätyt myyntitilastot, joihin lukeutuvat myös kuluneen vuoden bestseller-listat [5]. Koska kaikki Suomen merkittävimmistä kustantamoista ovat yhdistyksen jäseniä, saadaan varsin luotettava kuva siitä, mitkä ovat parhaiten menestyneet teokset edellisenä vuonna.

Listoilla on eritelty käännetyt ja kotimaiset kaunokirjat, samoin kuin muun muassa tietokirjat, sarjakuvat ja äänikirjat. Olen tässä päättänyt keskittyä ainoastaan kotimaisiin kauno- ja lastenkirjoihin, mutta tämän artikkelin lopussa on linkki kaikkiin Suomen Kustannusyhdistyksen tilastoihin.

Kun kolmen vuoden bestseller-listoista otetaan keskiarvo, nähdään että kirjojen myynti seuraa hyvin säännöllistä käyrää. Lasten- ja nuortenkirjoissa näkee varsinkin, kuinka suosikkikirjojen terävin kärki jättää muut julkaisut varjoonsa.

Jo viidennelle sijalle tultaessa kirjan myynti on tippunut puoleen ykkössijan myyntiluvuista, minkä jälkeen erot perättäisten sijojen välillä vähenevät huomattavasti.


Tästä voidaan päätellä, että menestyskirjailijaksi pääsyyn on olemassa kaksi toimivaa tapaa: toinen on nousta yhdellä kirjalla koko kansan julkisuuteen, kuten voittamalla suurta medianäkyvyyttä keräävän kirjallisuuspalkinnon (mihin palaamme vielä myöhemmin), toinen on julkaista vakiintuneelle lukijakunnalle suunnattu teos 1-3 vuoden välein.

Malliesimerkkejä jälkimmäisestä ovat Leena Lehtolaisen ja Reijo Mäen kaltaiset dekkarikirjailijat, jotka harvoin yltävät myyntilistojen kärkeen, mutta joiden tulot ovat yhdistettyjen kirjamyyntien ansiosta huippuluokkaa [6].

Bestseller-tilastoja tarkkaillessa on siis syytä muistaa, että kirjailijalla voi olla jopa kymmeniä teoksia, jotka kerryttävät tuloja niin kauan kuin kirjakaupat pitävät niitä valikoimissaan. Vuosittain julkaistu kirja pitää usein myös edellisvuoden teosten kysynnän korkealla, ja niin saadaan Arto Paasilinnan kaltaisia suosikkikirjailijoita, joka parhaina vuosinaan keräsi yli 450 000 euron tulot. Viime vuonna yli satatuhatta euroa tienaavien kirjailijoiden joukossa olivat muun muassa Kaari Utrio, Jari Tervo, Laura Lindstedt, Mauri Kunnas ja Tuomas Kyrö [7].

Hyvin tienaavien kirjailijoiden luetteloissa on tiettyä säännönmukaisuutta: vain paria poikkeusta lukuun ottamatta kullakin kirjailijalla on ainakin kymmenen vuoden ura takana, ja heidän teoksensa ovat tavanneet myydä jo esikoiskirjasta alkaen hyvin. On tyypillistä että niillä, joilla on ollut aikaa rakentaa lukijakuntaa jo vuosikymmeniä, on korkeat tulot riippumatta siitä, ovatko heidän kirjansa bestsellereitä. Tämä ei luonnollisestikaan merkitse, että pitkä ura automaattisesti vie kirjailijan verolistojen kärkeen.

Olisikin mielenkiintoista joskus perusteellisesti tutkia, onko olemassa jokin yksittäinen asia, joka lähettää kirjailijan uran nousuun varmemmin kuin muut.



Kirjamyyntien lisäksi tuloja tuo nykyisin Sanaston tilittämä lainauskorvaus, joka on parantanut erityisesti lasten- ja nuortenkirjailijoiden tuloja. Hyvin menestyviä lastenkirjailijoita ovat viime vuosina olleet muun muassa Mauri Kunnas, Sinikka Nopola ja Timo Parvela. Tähän vaikuttaa osin se, että viime vuosina lainauskorvaus on noussut ja on nykyään 25 senttiä per laina.

Kun bestseller-listan kaunokirjojen myyntiluvuista otetaan keskiarvo ja kerrotaan se kolmella, saadaan summittainen arvio tyypillisen bestseller-kirjailijan vuosituloista [8]. Jaettuna kuukausipalkaksi tämä merkitsee noin kuutta ja puolta tuhatta euroa, mutta tässä on otettava huomioon sekä verot että tekijänpalkkion maksamisajankohta. Kirjailija saa koko vuoden tekijänpalkkion könttänä, yleensä seuraavan vuoden keväällä — mikä olisi veronmaksajan painajainen, jollei sitä varten olisi olemassa omaa verojärjestelyään.

Jos henkilö on verovuotena saanut vähintään 2500 euron tulon, joka on kertynyt kahdelta tai useammalta vuodelta, voi hän vaatia tulontasausta. Tulontasaus on laskennallinen toimenpide, joka vähentää maksettavan veron määrää. Kirjailija voi vaatia tulontasausta kirjan julkaisuvuoden tai sitä seuraavan vuoden tekijänoikeustuloihin.

Tekijänoikeuskorvaukset katsotaan verotuksessa tavalliseksi ansiotuloksi, eli esimerkiksi 100 000 euroa vuodessa tekijänpalkkiota ansaitseva kirjailija maksaisi suunnilleen 32% veroa [9], eläke- ja muiden vakuutusten lisäksi. Harva kirjailija kuitenkaan julkaisee teoksen joka vuosi, joten realistisesti tulojen voi olettaa kattavan noin kaksi vuotta.

Verojen jälkeen tämä hypoteettinen joka toinen vuosi maksettava 100 000 euron tekijänpalkkio siis merkitsisi verojen jälkeen noin 2800 euroa kuukausituloa. Kun ajatellaan, että vain kourallinen kirjailijoita pääsee näin korkeisiin tuloihin joka vuosi, ymmärtää ehkä paremmin miksi erilaiset apurahat ovat välttämättömiä kotimaisen kirjallisuuden kannalta.

Kirjallisuuspalkinnolla bestselleriksi

Suomen valtakunnallisesti merkittävimmät kirjallisuuspalkinnot ovat arvostuksensa [10] puolesta Finlandia-palkinto, Runeberg-palkinto ja Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto. Näiden lisäksi on muun muassa olemassa samassa suuruusluokassa oleva Savonia-kirjallisuuspalkinto, joka kuitenkin keskittyy vain Savon seudulle eikä siten ole valtakunnallinen palkinto. Myös Svenska litteratursällskapet i Finland jakaa vuosittain rahallisesti hyvin merkittäviä palkintoja, mutta palkintojen medianäkyvyys on verrattain huono.

Finlandiaa lukuun ottamatta palkintojen summa vaihtelee kymmenestä tuhannesta eurosta viiteentoista tuhanteen euroon — Finlandia-palkinnon voittajalle määrä on kaksinkertainen: kolmekymmentä tuhatta. Finlandia-palkinto onkin siinä määrin muita edellä niin tunnettavuudessa kuin kuluttajien mielikuvissa, että palkintoa voidaan perustellusti väittää Suomen nopeimmaksi tieksi yön yli -menestykseen.

Finlandia-palkintoa onkin runsaasti kritisoitu tavasta, jolla palkinnonsaaja jättää muut vuoden teokset varjoonsa [11]. On selvää, että jo Finlandia-ehdokkuus nostaa kirjan kysyntää huomattavasti, ja näkyvyys on kirjan myynnille aina välttämätöntä. Kirjakaupat tuovat Finlandia-voittajan näyttävästi esille, ja myös kirjastot pitävät Finlandia-voittajaa runsaasti näytillä.

Oli Finlandia-palkinnosta mitä mieltä tahansa, sen merkitystä kirjailijalle on silti mahdoton väheksyä. Vuoden 2015 Finlandia-voittaja Laura Lindstedt yli viisitoistakertaisti tulonsa voittoa seuraavana vuonna. Sitä edeltävänä vuonna Jussi Valtosen teos He eivät tiedä mitä tekevät oli vuoden myydyin kotimainen kaunokirja, ja Finlandia-ehdokkaana ollut Tommi Kinnusen Neljäntieristeys oli bestseller-listan neljäntenä. Vuoden 2016 verotiedoissa Valtosen tulot olivat noin 242 000 ja Kinnusen 156 000 euroa, Lindstedtin vuotta aiemmin taas 202 000 euroa, tosin luvuissa on mukana myös muut kuin kirjojen myyntitulot. Yleistäen voidaan kuitenkin todeta, että Finlandia-voitto nostaa kirjailijan suoraan suomalaisten listojen kärkeen.

Onko suomalaisella kirjailijalla sitten toivoa?

Jollei Finlandia-ehdokkuutta ole näkyvissä, on esikoiskirjailijan parasta pitää kiinni päivätyöstään vielä pitkään. Tilastot kuitenkin myös osoittavat, ettei Suomessa ole täysin välttämätöntä olla bestseller-kirjailija elääkseen kirjamyynneillään, vaan se mahdollistuu myös työllä ja pitkäjänteisyydellä. Bestseller-listojen pitkä häntä on muistutuksena siitä, että tilaa riittää kyllä markkinoilla muillekin.

Samalla bestseller-listojen kärjestä näkyvä jyrkkä lasku puhuu selvää kieltä siitä, että on kohtuutonta vaatia pienelle yleisölle kirjoittavia kirjailijoita elättämään itsensä ainoastaan kirjamyyntinsä varassa. Ilman apurahoja Suomen kokoiset markkinat riittäisivät rahoittamaan vain joitakin kymmeniä kirjailijoita, mikä suoraan johtaisi kirjallisen kulttuurimme näivettymiseen. Kirjailijat tietävät tämän itsekin, ja siksi yli puolet Kirjailijaliiton jäsenistä käyvät yhä päivätyössä rahoittaakseen kirjallista työtään.

Kenties apurahojen leikkaamisen sijaan olisikin syytä kysyä, miten uudet kirjat ja kirjailijat voidaan paremmin tuoda lukijoiden tietoon, ja onko kirjapalkintojen rakennetta mahdollista muuttaa niin, että ne säilyttävät nykyisen auktoriteettiasemansa keskittymättä liikaa yksittäisiin kirjoihin ja kirjailijoihin. Lainauskorvausten tuominen Suomeen on ollut oikea suunta kirjailijoiden toimeentulolle, ja kirjamyyntien laskuun jokainen pystyy omalla ostokäytöksellään vaikuttamaan.

Kirjailijoilla menee hyvin jos suomalaiset päättävät niin, ja niinpä kuulutankin kirjakaupassa kävijöiltä rohkeutta: ensi kerralla tartu sinulle ennestään tuntemattoman kirjailijan kirjaan, ja lue sen takakansi. Jos näkemäsi miellyttää, osta kirja kotiisi tai käy lainaamassa teos kirjastosta. Sitten kerro kirjasta ystävillesi ja sukulaisillesi. Näkyvyys on paras lahja, jonka pystyt kirjailijalle antamaan.

Lue myös

Katsaus kirjailijan talouteen: kuinka paljon kirjailija tienaa?

Mesenaatit ja taiteilijat, herätys!

Suomen Kustannusyhdistys: Kirjojen tuotanto- ja myyntitilastot

Suomen Kirjailijaliitto: Kirjakauppa on murroksessa – miten käy kirjan?


Alaviitteet

[1] Kirjoitin Kirjailijaliiton tutkimuksen pohjalta muutama vuosi sitten artikkelin, jonka voi lukea kokonaisuudessaan täältä.

[2] Kirjakauppaliiton sittemmin verkosta kadonnut lähde arvioi kaupan katteen 40%:iin. Olen tässä yksinkertaisuuden vuoksi perustanut luvut pääasiassa Suomen Kustannusyhdistyksen antamiin tietoihin.

[3] “Kirjailija ja kustantaja neuvottelevat palkkioprosentista, joka määrittyy yleensä julkaisumuodoittain. Tavanomainen vaihteluväli on 21–26 %.” — Suomen Kirjailijaliiton verkko-ohjeet

[4] Euromääräisen arvion löytäminen osoittautui tätä artikkelia tutkiessa itse asiassa yllättävän vaikeaksi, koska palkkiosta puhutaan niin usein prosentteina. Luotan tässä asiassa kuitenkin Juha Itkoseen ja JP Koskiseen, ja pidän sitä muiden tilastojen valossa riittävän luotettavana, että voin käyttää sitä tämän artikkelin laskelmiin.

[5] Bestsellerit nousivat pari päivää sitten otsikoihin, kun YLE uutisoi Mauri Kunnaksen Koiramäen historian rikkoneen viime vuosien myyntiennätyksiä.

[6] Leena Lehtolaisen tulot olivat viime vuoden tietojen mukaan edeltävänä vuonna 255 000 euroa. Lehtolaisen uutuuskirjat Tiikerinsilmä (2016) ja Surunpotku (2015) myivät ilmestymisvuosinaan 17 000 ja lähes 26 000 kappaletta. Myös Reijo Mäen kirjat olivat molempina vuosina bestsellereiden joukossa. Mäen tulot olivat noin 185 000 euroa. Lähteet: Savon Sanomat, Suomen Kustannusyhdistys (1) (2).

[7] Kaikkia verotietoja ei ole saatavilla verkossa julkisesti, vaan ne täytyy pyytää Verohallinnon toimipisteistä henkilökohtaisesti. Sanomalehdet kuitenkin julkaisevat vuosittain omat verokoneensa, joissa on mukana mm. parhaiten tienaavat kirjailijat.

[8] Tarkemmin sanottuna minimituloista. Kirjailijan tulot muodostuvat kokonaisuudessaan lukuisista eri osista, kuten apurahoista, kirjamyynneistä, lainauskorvauksista, esiintymisistä ja lehtikolumneista.

[9] Summittainen veroprosentti on saatu Verohallinnon verkkolaskurista käyttämällä esimerkkinä helsinkiläistä vuonna 1960 syntynyttä henkilöä, joka ei ole kirkollisvelvollinen. Laskelmassa ei ole otettu huomioon mitään vähennyksiä, vaikka todellisuudessa kirjailija saa todennäköisesti verovähennyksiä mm. MYEL-vakuutuksesta.

[10] Koska arvostus on aina suhteellista, teen tässä oletuksen, että arvostus yleisesti perustuu palkinnossa jaettuun rahasummaan ja voiton tuomaan julkisuuteen.

[11] Muutamia esimerkkejä: Turun ylioppilaslehti, Antti Tuurin haastattelu (Studio55), JP Koskisen blogi

Mitä muut lukevat