29. lokakuuta 2017

Kirjallinen kaamos & kirjamessut

Niin vähän kuin lämpenin Helsingin kirjamessujen tämän vuotiselle ohjelmalle, olisi ollut väärin olla antamatta messuille ainakin mahdollisuutta. Päädyin lopulta kuuntelemaan vain yhden paneelikeskustelun, mutta kenties aamusta iltaan messuilla eläminen olisi tänä vuonna muutenkin ollut huono ajatus.

Ohjelman muutos ei selvästi kävijöitä haitannut, vaan tuolit olivat täynnä ja väkeä vaikutti olevan enemmän kuin viime vuosina. En oikein osaa päättää, mitä mieltä olla messujen kasvavasta kaupallisuudesta (tänä vuonna myytiin kirjojen lisäksi mm. sänkyjä ja silmälaseja) — toisaalta toivon kirjoille niin paljon tilaa kuin mahdollista, toisaalta ymmärrän yritysten halua tavoittaa lukijakansan. Alla oleva kuva on otettu varhain iltapäivällä lauantaina, ja kertoo kaiken tarpeellisen messujen suosiosta.


* * *

En ole kirjoittanut viime aikoina lähellekään kuin olisin halunnut, ja se on näkynyt myös täällä blogissa. Tarkemmin sanoen käsikirjoitukseni on ollut jäässä syyskuusta asti.

Niin vähän kuin pidän siitä, tunnistan itsessäni pessimistisen, kateellisen äänen, kun katson muita kirjoittajia joilla kirjoittaminen sujuu niin paljon tuskattomammin. Masennus on kuitenkin asia, jonka kanssa täytyy vain elää, sillä masennus ei kysy onko kalenteri täynnä vaan yksinkertaisesti täyttää sen. Kyvyttömyys toimia on kaikennielevä ja tuskaisa, mutta sitä masennus vain on.
Yritän olla kärsivällinen, aloittaa pienestä, ja pitää kiinni elämän rutiineista siihen asti että minulla on taas voimaa luovuudelle. Hyviä uutisia ovat se, että minulla on erinomaiset lääkärit, ja että syyskauden jälkeen tilanne aina paranee kevättä kohden. Kaamosaika näkyy joka vuosi isona lovena kalenterissani, kun kaikki työ pysähtyy siihen asti, että olen enemmän taas oma itseni.

Olkoon tämä kuitenkin muistutuksena olla vaatimatta itseltään liikaa. Niin paljon kuin puhutaankin siitä kuinka kirjoittaa kannattaisi päivittäin, totuus on usein arjessa toinen.

Vaikeampaa kuin kirjoittamattomuus on itselleen antaminen anteeksi.


* * *


Kaamosmasennustakin tuskaisempi on ollut kirjallinen suo, josta löysin itseni viime syyskuussa. En tällä hetkellä tiedä, onko romaanini kaiken vaivan arvoinen — en tällä hetkellä tunne rakkautta sitä kohtaan, ainoastaan vihaa. Tunne on kamala ja muistuttaa liikaa parisuhteen kriisiaikoja: seassa on väsymystä ja syyllisyyttä, häpeää, halua tehdä paremmin. Tunnen itseni naiseksi, joka katsoo vanhaa puolisoaan ja haluaa vaihtaa nuorempaan — johonkin uuteen, johonkin jännittävämpään.

En enää tiedä, mitä olen tekemässä. Uskon yhä tarinan olevan kertomisen arvoinen, tiedän sen saaneen lukijoilta innostuneen vastaanoton. Olen vain väsynyt, enkä tiedä saanko tätä todella valmiiksi. En yksinkertaisesti tiedä osaanko.

Näissä asioissa on vaikeaa määrittää tarkkoja syy ja seuraussuhteita, ja toivon masennuksen hellittäessä myös vihan heltyvän. Minun olisi pitänyt hidastaa jo keväällä ja keskittyä pitämään huolta itsestäni, kun työn tuoma stressi sekoittui epävarmuuteen siitä, mitä tapahtuisi syksyllä. Päätin palata kokopäiväiseksi opiskelijaksi, ja jo yliopistoelämään tottuminen vie voimia riittämiin. Kun siihen lisätään se, että olen romaanin kanssa tutkimattomalla maalla, liekö ihmekään että jokin antaa myöten.

Toisaalta olen vakavissani miettinyt, onko tämä se piste missä minun täytyy pyytää ammattiapua — nimittäin kustannustoimittajalta. Tuskailen sen kanssa, kuinka monimutkaisen rakennelman olen luonut, ja tiedän upottaneeni viime vuosina valtavasti aikaa sellaiseen, joka myöhemmin osoittautuu toimimattomaksi. Romaanin kirjoittaminen on kaikkea muuta kuin helppoa ja minusta tuntuu, että olen tullut niin kauas kuin omin voimin pystyn.

Kustannustoimittaja ei tietenkään ole mikään velho, joka osaa muuttaa tekstin kurpitsasta juhlavaunuksi. Kustannustoimittaja kuitenkin osaa ja uskaltaa sanoa, mikä toimii ja mikä ei, ja antamaan ammattimaisia neuvoja joilla parantaa käsikirjoitusta. Raaka ja rehellinen palaute ihmiseltä, jolta löytyy tarinaan sekä rakkaus että ymmärrys, on juuri se mitä tällä hetkellä kaipaan.

Samalla haluan lähettää eteenpäin parasta, enkä raakiletta josta on kypsää pelkkä ranka. Pelkään vain rikkovani senkin mikä toimii, kun hapuilen tarinaa toimivaan muotoon. Jos pystyisin, palkkaisin avukseni jonkun, joka tuntee genren ja ymmärtää teorian päälle.

Esikoiskirjaa kirjoittaessa rankimpia asioita onkin, kuinka tekstin kanssa on niin yksin.


* * *


Kuten aina vaikeina aikoina, palaan lukemaan Terribleminds-blogin kirjoituksen The Life Cycle of a Novel. Chuck Wending on siitä oikeassa, että olen lost in the woods, ja goblinit ja korpit vainoavat minua. Voin vain toivoa, että Wendingin ennustus pitää paikkansa ja että aurinko nousee ajallaan myös käsikirjoituksen ylle.

13. syyskuuta 2017

Kirjamessut? Kirjamessut! Kirjamessut...



On kirjamessukausi ja heräsin tänään aamulla innoissani lukemaan Helsingin Kirjamessujen ohjelmaa. Kuten vakituiset lukijat ehkä jo tietävät, vietän mielelläni messuilla koko päivän kulkien ohjelmasta toiseen, ja pidin jo muistiinpanovälineitä valmiina poimimaan blogiin vuoden suositukseni.

Selasin ohjelmaa hämmentyneenä. Missä ovat kirjailijat? Miksei täällä puhuta runoudesta? Missä on Kirjailijaliiton jokavuotiset ohjelmat kirjailijan arjesta?  Ja miksi täällä on niin paljon talouteen ja politiikkaan liittyviä aiheita? Mihin kaunokirjallisuus oikein on mennyt?

Olinko muuttumassa kyynikoksi? Olinko kolunnut messut edeltävinä vuosina niin perin pohjin, ettei tuttu ohjelma enää innostanut minua? "It's not you, it's me." Avasin vertailun vuoksi Turun kirjamessujen ohjelman...

...ja rakastuin ensi silmäyksellä! Klassikkokeskustelu? Toisen dekkarin paine? Cosplay-asuja?! Turusta loistaa valo, ja tuo valo on nuorelle kirjailijalle kaunis ja ihana! Turun #MontaÄäntä -kampanja on tuomassa lokakuussa kirjanystäville kaikkea sitä, mitä kirjallisuudessa rakastan.

It's not me, it's you

En tiedä mitä Helsingin Kirjamessujen ohjelmalle on tapahtunut, mutta jokin on tänä vuonna mennyt pahasti pieleen. Ehkä Suomen juhlavuosi on luonut liikaa painetta tuoda ohjelmaan vakavuutta, ehkä kulissien takana tapahtuu jotakin mistä itse en tiedä. Messujen ongelmaa kuvaa hyvin se, että siinä missä Kristiina Vuori ja Kaari Utrio ovat kahdestaan lavalla vain kolmekymmentä minuuttia yhteishaastattelussa, kanaruoat ovat saaneet ohjelma-ajasta kokonaisen tunnin.

Kyllä, broileri ohitti arvossaan juuri kirjallisuuden. Helsingin Kirjamessujen järjestäjät ovat katsoneet kanalinnun olevan ajankäytöllisesti arvokkaampi kuin kaksi maamme suosituimmista kirjailijoista. Turun ja Helsingin Kirjamessut ovat kaksi eri maailmaa — kaksi eri näkökantaa Suomeen, kirjallisuuteen, ja kulttuuriimme yleensä. Kenties broilerin monikäyttöisyys kiinnostaa muuta messuyleisöä, mutta itse olen kiinnostuneempi klassikkokirjallisuudesta.

Tähän siis on tultu

On epätodennäköistä, että menen kirjamessuille tänä vuonna. Helsingin ohjelma on minulle pettymys, ja Turku taas on niin etäällä, etten usko voivani järjestää käyntiä siellä. Voin kuitenkin katsoa Turkua kaukaa, haikeana, ja huutaa teille muille: menkää Turkuun, menkää Turkuun! Menkää, vaikka minä en pääse!

Jos vain asutte lähimailla, tutustukaa Turun Kirjamessujen ohjelmaan. Turun Kirjamessujen järjestäjät ansaitsevat kaiken suosion ja kiitoksen, ja ehkä ensi vuonna myös Helsingissä on taas valo. Menkää ja tukekaa niitä, jotka mielestänne ansaitsevat tukenne!

Ja minä — minä taidan tänä vuonna jäädä kotiin lukemaan kirjaa.

Turun Kirjamessut järjestetään Turun Messukeskuksessa 6.-8.10.2017. Lisätiedot ja lippujen hinnat löydät osoitteesta http://www.kirjamessut.fi/info/

1. syyskuuta 2017

Worldconin jälkijäristykset



Elokuu meni ohi sellaisella rytinällä, että vieläkin pyörryttää. Liekö kenelläkään jäänyt huomaamatta että kuun alussa oli Suomen ensimmäinen Worldcon, ja minulla oli tilaisuus olla paikalla aamusta iltaan koko conin ajan. Jos jotenkin ihmeenomaisesti Worldcon ja sen merkitys maailmankirjallisuudelle on mennyt mediahuomiosta huolimatta sinulta ohitse, ei se mitään, minulla on siihen apu hetken päästä.

Tässä vaiheessa säännölliset blogin lukijat ovat varmaan ihmetelleet, etten ole kirjoittanut Worldconista vielä mitään (Twitterissä vuorostaan kyllä). Osasyy tähän on aivan rehellisesti ollut ajan puute: olen elokuun ajan myös valmistellut paluuta yliopistolle. Toisaalta Worldcon oli siinä määrin intensiivinen informaatiomyrsky, että minulta menee varmasti kuukausia sisäistää kaikki kuulemani paneelit.

Worldconin perua on jo kuitenkin Raita Jauhiaisen omakustanteita koskeva vieraskirjoitus. Raita ansaitsee erityiset kiitokset siitä että suostui urakkaan kolmen lauseen ja kiireessä vaihdettujen yhteystietojen pohjalta, kun paneelin päätteeksi kävin esittäytymässä. Toivottavasti Raidan näkökulma oli teille yhtä mielenkiintoinen kuin se oli itselleni!

Ex nihilo

Sitten jännittävämpiin aiheisiin. Kirjoitin kauan, kauan (aivan liian kauan) sitten siitä, miten en ollut varma käyttääkö kirjailijanimeä ja missä määrin, ja olen sen jälkeen oikeaa nimeä odottaessa pohtinut varsinkin yksityisyyden roolia kirjailijan elämässä. Pienenä maana Suomella on etunsa ja haittapuolensa julkisuuden henkilöiden kohdalla, ja halusin rauhassa päättää paljonko haluan, että yksityiselämäni tarkoituksella tai vahingossa päätyy yleisön tietoon.

Pandoran lipasta ei tunnetusti saa enää kiinni avaamisen jälkeen, joten halusin olla henkisesti valmis päätöksen mahdollisiin — vaikkakin hyvin epätodennäköisiin — seurauksiin. Koska päivätyöni on usein keikkaluontoista ja sekin markkinointiin perustuvaa, kirjailijanimen omaksuminen itsessään oli kuitenkin luontainen vaihtoehto.

Pitkän arvuuttelun ja epäröinnin jälkeen nimi yllättäen asettui hyvin luonnostaan paikoilleen. Kirjoitin keväällä kaikessa hiljaisuudessa vieraskirjoituksen erääseen blogiin nimellä Serafia Alho, enkä sen jälkeen oikeastaan löytänyt nimestä paranneltavaa. Etu- ja sukunimellä on suora yhteys vanhempieni sukuihin eikä sillä ole kokonimikaimoja, joten päätöksestä oli helppo pitää kiinni.

Samoihin aikoihin Tapiolan kirjaston luovan kirjoittamisen lehden yhteyshenkilö kysyi minulta, haluaisiko kirjoittaa heille Worldconista. Ja tästä pääsemmekin nykyhetkeen.

Joskus asiat tapahtuvat odottamattomassa järjestyksessä

Tilaustyönä kirjoittamani artikkeli ilmestyi eilen Kirjoitan-lehden numerossa 3/2017, ja on nyt virallisesti ensimmäinen julkaisu, johon olen kirjoittanut kirjailijaminänäni. Kerran nimi tämän seurauksena sitten oli ulkona, enkä nähnyt syytä pitää sitä enää kummemmin pimennossa, päätin säästää itseltäni vaivaa myöhemmin ja rekisteröin itselleni saman tien myös verkkosivut. Päätöksessä on se etu, että Serafia Alho henkilönä on nyt vähintäänkin Internetin näkökulmasta "olemassa", sen sijaan että nimi toisi hauissa esiin pelkkää tyhjää.

Vaan mitä se merkitsee tälle blogille? Siirtyvätkö kaikki käsikirjoituksen kuulumisia käsittelevä materiaali nyt serafiaalho.fi-osoitteen alle? Lyhyt vastaus on ei: tämä blogi jatkaa ennallaan, enkä ole vielä päättänyt onko minun mielekästä edes vaihtaa nimeäni täällä. Teillä lukijoilla on tässä tosin sanavaltaa koska en suinkaan vastustaisi ajatusta, että kirjoittaisin täälläkin kirjailijanimellä. Tästä ja muistakin nimiin liittyvistä asioista toivottavasti syntyy keskustelu kommenteissa.

Pääasiassa tämä uusi verkkosivu toimii tiedotuskanavana. Käsikirjoituksella on vielä matkaa kustantajalle, mutta voin luvata, että kun jotakin tapahtuu, kerron siitä ensi kädessä juuri uudessa blogissani. Blogi ja vaihtoehtoinen Twitter-tilini sopivat erityisesti niille, jotka haluavat kuulla työn alla olevasta esikoisromaanista enemmän, tai joita tämän blogin tekniset osa-alueet eivät kiinnosta. Kirjalla on nyt myös vakiintunut työnimi, ja vastaan mielelläni tarinan tulevaan sisältöön liittyviin kysymyksiin varsinkin Twitterissä — tietenkään liikaa juonesta paljastamatta. Kirjailijan elämää -blogi taas keskittyy jatkossakin tekniikkaan, luovuuden haasteisiin sekä tietenkin kirjailijuuteen ammattina.

Pitkän ja jännittävän kuukauden jälkeen vetäydyn kuitenkin pariksi viikoksi ensin takaisin käsikirjoituksen pariin. Vaikka kirjailijanimi on vihdoin  ulkona, sille pitää vielä kirjoittaa romaani.

Kuulen mielelläni kommenteissa myös ajatuksia ja kokemuksia Worldconista. Kävitkö Worldconissa tänä vuonna? Oletko suunnitellut meneväsi ensi vuonna? Ja ennen kaikkea: saapuuko Worldcon sittenkin Tampereelle?

Mitä muut lukevat