6. tammikuuta 2018

Blogin vuosikatsaus — palautetta kaivataan!

Voiko jokin olla rikki ja olla samalla houkutteleva?

Bloggaaminen muistuttaa välillä minua vanhan ajan pullopostista — lähetät viestisi eetteriin, etkä koskaan ole aivan varma, kuka löytää sen sieltä. Ei ole helppoa saada kokonaiskuvaa siitä, keitä blogin lukijat tarkalleen ovat ja mitä voisin tehdä heidän puolestaan.

Kirjoitan tietysti aina itseäni kiinnostavista aiheista ja pyrin valikoimaan niistä viihdyttävimmät ja kiinnostavimmat. Blogissa on kourallinen artikkeleita, jotka keräävät runsaasti huomiota, mutta yksittäisten postausten suosio merkitsee, että säännöllisiä lukijoita kiinnostavat aiheet hukkuvat tilastoissa helposti joukkoon. Koska luotettavaa tietoa on vaikea saada arvuuttelemalla, on siis paras tulla kysymään suoraan lukijoilta itseltään.

Alla on nopea lukijakysely, joka on suunniteltu niin, että satunnainenkin kävijä (kyllä, jopa sinä joka äsken löysit tänne tänään ensimmäistä kertaa) pystyy vastaamaan niihin mielekkäästi. Alussa on kourallinen raksi ruutuun -kysymyksiä, joiden avulla kyselyn voi täyttää vaikka minuutissa, ja lopussa on runsaasti tilaa pitemmälle palautteelle jos siltä tuntuu. Jokainen vastaus auttaa minua ymmärtämään blogia ja blogin lukijoita paremmin, niin että voin keskittyä niihin artikkeleihin, jotka tuottavat itseni lisäksi lukijoille eniten iloa.

Kysely on täysin anonyymi, vaikka itsensä saa toki esitellä.

Laadi oma käyttäjäpalautekysely

Joissakin blogeissa on tapana julkaista kyselyn jälkeen kooste, jossa syntyneet tilastot esitellään myös blogin lukijoille. Jos olet kiinnostunut tietämään kyselyn tuloksista jälkeenpäin, jätä ihmeessä kommentti tämän postauksen alle niin tiedän, että aiheeseen on kiinnostusta.

Tulen pitämään kyselyn avoinna niin kauan kuin vastauksia riittää — mitä enemmän vastanneita, sen parempi!

* * *

Mitä mieltä muuten olette blogin uudesta ulkoasusta?

2. tammikuuta 2018

Kirjoittamispäiväkirja #2, osa 2

Joskus on hyvä tehdä jotakin konkreettista, jolla muistuttaa itseään edistymisestään.

Mitä tekisinkään ilman uuttavuotta — puhumattakaan sukulaisista, jotka vuosi toisensa jälkeen toivottavat minut tervetulleeksi puhisemaan ja tuhisemaan nurkissaan kunnes olen saanut milloin minkäkin tekstin ongelman ratkaistua. Olen maininnut sen ennenkin, mutta asian sietää silti toistaa: olen hyvin kiitollinen siitä, että voin mennä vierailemaan jonnekin, jossa pidetään oletuksena, että lukkiudun minulle lainattuun huoneeseen ja tulen sieltä ulos ainoastaan aamulla ja illalla. (Se siitä vieraskoreudesta!)

Uuttavuotta ei tietenkään voi juhlia ilman ystäviä ja saunaa, ja näiden kahden olemassaolo olivat välttämättömiä, jotta ylipäänsä saisin mitään valmiiksi. Kuten kerroin täällä lokakuussa, tämä syksy on ollut tekstin kanssa tavattoman rankka, enkä oikeastaan halunnut tulla suljetuksi romaanin kanssa kahdestaan samaan huoneeseen. Luovuttaminen ei kuitenkaan ollut vaihtoehto, joten käperryin tuoliin, nostin kuulokkeet korville ja päätin selvittää, mikä tekstissä herätti minussa niin suurta inhoa.

Alkuun päässäni vallitsi vain ahdistus. Selailin aiempia kohtauksia ja mietin, olinko vienyt tekstin jo siihen pisteeseen, että olin poistanut siitä kaiken mistä alkujaan pidin. Entä, jos en keksisikään, miten enää lähestyä tekstiä? Syvemmät pelot alkoivat nostaa pian päätään: oliko proosani edes ollenkaan painokelpoista, vai juuri niin kamalaa kuin itsestäni tuntui? Vähän aikaa myönnän jopa ikävöineeni käsikirjoituksen edellistä luonnosta, jonka satuin avaamaan etsiessäni erästä vanhaa, jonnekin hukkaamani, hyväksi toteamaani lausetta. Niin moni asia oli muuttunut. Tuo toinen luonnos tuoksui yhä toivolta ja optimismilta...

Mutta ei. Tiesin, että nykyinen teksti oli siltikin parempi. Sillä on edellisen luonnoksen kaikki hyvät puolet, mutta vakaampi runko. Olin pitänyt huolen siitä, etten ollut heittänyt menemään mitään, mistä todella pidin — materiaalia vain oli tullut lisää jälkeenpäin. Kaikella oli jokin tarkoitus. (Yritän yhä olla ajattelematta kaikkia niitä uusia lukuja, joita esilukijat ovat kaivanneet syventämään tarinaa. Varovaisesta toiveikkuudesta on aivan liian lyhyt matka epätoivoon.) Minun oli kohdattava joka ikinen syksyllä kasaamani mörkö ennen kuin pystyin taas todella katsomaan luonnosta objektiivisesti. Päädyin pelaamaan usean kierroksen pasianssia, kunnes vedin syvään henkeä ja silmäilin luomustani uudestaan. Lukijana, miksi teksti tuntui minusta oikein niin epätyydyttävältä?

Poistin muutaman kohtauksen, joihin en ollut tyytyväinen, ja tajusin kertoneeni osan tarinasta takaperin. Oliko ongelma todella näin yksinkertainen?

Suo, kuokka ja kirjailija

Siirsin erään luvun taaksepäin kronologiassa, ja lukaisin tuloksen uudestaan. Suunta oli parempi, ja kun yhdistin vielä muutaman luvun, jotka eivät erillään riittäneet vetämään juonta riittävästi eteenpäin, en ainakaan inhonnut tekstiä enää. Olin ollut niin kiinni yhdessä luvussa kerrallaan, etten ollut ajoissa huomannut pientä käännöstä väärään suuntaan. Tajusin tyssänneeni siihen lukuun, jossa kaikki aiemmat huonot päätökset kulminoituivat, ja parin kuukauden tekstin lepuuttamisen jälkeen pystyin suoraan sanomaan, mikä toimi ja minkä täytyi lähteä. Lause sieltä, leikkaus täältä, kaikkiaan viidenkymmenen sivun (yli kymmenen tuhannen sanan) mitalta. Pidin esiin ryömivää paniikkia loitolla mantralla samalla, kun naputtelin lauseen toisensa perään ruudulle: "Vaikka se on rikki, sen voi korjata. Olet tehnyt tämän ennenkin, voit tehdä sen tarvitessa uudestaan..."

Itsekriittisyys on kamala asia, ja aika parantaa kai luovuudenkin haavat.

Muutokset tietysti aiheuttivat tapansa mukaan dominoreaktion aikaisempaan tekstiin. Niitä oli kuitenkin joka tapauksessa ollut tulossa, kun olin pitkin syksyä kirjannut ylös uusia versioita kirjan ensimmäisiin lukuihin. Jouduin hillitsemään haluani palata taaksepäin ja korjata alun ensin, mutta tunnen itseni riittävän hyvin tietääkseni, ettei siitä synny mitään produktiivista. Keksin aina jotakin editoitavaa — varsinkin jos pääsen sillä luistamaan kirjoittamasta sitä, mikä on paljon vaikeampaa. Jo kelvottomaksi toteamani version merkitseminen muokattavaksi on silti yllättävän katarttista, kun tiedän jo ennalta mitä haluan tehdä paremmin.

On joskus helpotus voida sanoa, että jokin on vielä rikki. Olen myös ollut huomaavinani, että muutoksistani tulee luonnos luonnokselta tarkempia ja vähemmän epävarmoja. Löydän yhä vähemmän turhaa leikattavaa, ja kohtaukset pitävät puoliaan myös irrallaan aiemmasta kontekstista. Yhä useammin editoin esitystapaa enkä juonta, kun etsin tukevan rangan sijaan oikeaa keinoa sanoa mitä tiedän haluavani sanoa. Liekö kokemus yleinenkin kirjaa työstävien joukossa? Erityisen mielenkiintoinen prosessi on varmaankin kustannustoimittajan kanssa, kun muutosehdotuksia tulee myös ulkopuolelta.

Tästä seuraavana tavoitteena on kirjoittaa vielä kahdeksan lukua auki (1. haasteesta keskikohtaan), minkä jälkeen voin turvallisesti palata taaksepäin sitomaan alun tiiviimmin myöhempiin lukuihin. Jos aikaisemmat kirjoituskerrat antavat mitään osviittaa, tarinan toinen puolikas tulee sujumaan tätä kivuttomammin. Haasteena on tietysti taas sovittaa kirjoittaminen arjen lomaan niin, ettei minun tarvitse paeta mökille joka kerta kun haluan saada luvun valmiiksi.

Miten se mantra nyt taas menikään...

Onko sinulla, rakas lukija, kokemuksia hankalista kohdista jotka ovat ratkenneet itsestään ajan kanssa, ja oletko joutunut kehittämään selviytymiskeinoja, joilla hillitä turhaa itsekritiikkiä jäädessäsi jumiin? Onko sinullakin jokin ympäristö, jossa kaikki luistaa aina paremmin?

Olen myös utelias kuulemaan itse kunkin uudenvuodenlupauksia. Onko vuosi 2018 tuomassa jotakin uutta ja innostavaa sinulle tullessaan?

21. marraskuuta 2017

Kaunis, kauhea kieli: syökö virhe tekstiltä uskottavuutta?


Sain eilen nimettömän kommentin, jossa huomautettiin blogin kielioppivirheistä. Totta puhuen olen yllättynyt, etten ole saanut niitä aiemmin, koska oikoluen julkaisemiani tekstejä vähemmän kuin minun kuuluisi. Tämä anonyyminä pysyttelevä lukija huomautti, että kirjoittamista käsittelevän blogi kuulostaisi asiallisemmalta, jos teksti olisi oikein, ja se on totta. Tapaankin korjata jo julkaistuja tekstejä silloin kun itse huomaan niistä virheitä. Toisaalta pyrin myös säilyttämään blogin puhekielisyyden silloin kun siinä on järkeä.

Lukijan esittämä esimerkki oli siitä erityisen mielenkiintoinen, että se oli Kielitoimiston ohjeiden mukaan kieliopillisesti oikein, mutta lauseen kömpelyys teki siitä vaikeasti luettavan. Minulla ei ole epäilystäkään, etteikö blogi silti vilisisi kielioppivirheitä — tätä kirjoitusta myöten. Virheiden tekeminen on inhimillistä, ja niiden jälkeenpäin korjaaminen varsin luonnollista. Päivitin lukijaa puistattaneen sanamuodon kahdesta vaihtoehdosta yleisempään, ja yritän unohtaa omat puistatukseni vanhoja tekstejäni lukiessa. (Tunne on varmasti monille tuttu.)

Oikeakielisyys ja siihen liitetyt mielleyhtymät ovat sattumalta olleet mielessä minullakin. Luen tällä hetkellä YLE:n uutisia lähes päivittäin, ja säännöllisempi lukeminen on johtanut myös useamman kielivirheen huomaamiseen. Niissä näkyy kiire, jolla uutiset nykyään julkaistaan; pahimmat merkkivirheet ovat lähes poikkeuksetta artikkeleissa, jotka on julkaistu keskellä yötä kun uutinen on tuore. Reaktioni näihin virheisiin on ollut hyvin samanlainen kuin lukijallani, vaikka päätinkin jättää niistä huomauttamisen jonkun toisen huoleksi.

Mutta miksi? Mikä oikein saa meidät lukijoina tarttumaan juuri pieniin asioihin, vaikka sisältö olisi kaikin tavoin virheetön? Ilmiö on varsin kiehtova, kun sitä pysähtyy pohtimaan, eikä siihen riitä selitykseksi se, että huolitellun kielen rooli on tehdä sisällöstä ymmärrettävämpää. Oikeakielisyyteen liittyy aivan oma arvolatauksensa, jolle altistumme viimeistään äidinkielentunnilla. Asiaa on ehkä joskus tutkittukin, mutta olen hyvin utelias kuulemaan, mitä te lukijoina olette asiasta mieltä.

Kirjailijan suhde kieleen on tätäkin mielenkiintoisempi, onhan kieli erottamaton osa tämän työkalupakkia. Kieliopin ymmärrys mahdollistaa värikkäämmän kielen kuin pelkkä sanakirjan selailu — George Orwell kiteytti esseessään Poetics and the English Language hyvän kielen säännöt näin:

  • Älä käytä metaforaa, vertausta tai muuta kielikuvaa jonka olet tottunut näkemään lukemissasi teksteissä.
  • Älä käytä pitkää sanaa, kun lyhyt toimii yhtä hyvin.
  • Jos on mahdollista leikata sana lauseesta, leikkaa se aina.
  • Älä käytä passiivimuotoa, jos voit välttää sitä.
  • Älä käytä vieraskielistä fraasia, tieteellistä termiä tai jargonia, jos mieleesi tulee [suomenkielinen] ilmaisu.
  • Ennemmin riko mitä tahansa näistä säännöistä kuin sano mitään suorastaan barbaarista.

    Essee on tätä kirjoittaessa jo seitsemän vuosikymmentä vanha ja sitä lainataan kirjoittajien keskuudessa yhä ahkerasti. Syy on tuskin Orwellin jatkuvassa suosiossa osana populaarikulttuuria, vaikka sillä varmasti on roolinsa, vaan ohjeen ajattomuudessa: vaikka itse nautin rönsyilevästä kielestä (varsinkin taitavan puhujan lausumana), parhaiten soiva kieli rakentuu yksinkertaisista osista. Kaunokirjallinen proosa on erityisen herkkä tyyliseikoille ja siksi on ehdottomasti tärkeää, että kirjailija tuntee kielensä hyvin. (Tämä on syy sille, miksen kirjoita englanniksi vaikka sitä minulle usein ehdotetaankin. Osaan kyllä lukea englantia sujuvasti, mutta minulla ei ole siihen samaa tuntumaa kuin suomen kieleen – jolle kolmekielisyys tuo toki omat haasteensa.)

    Täydellistä kielen ei tarvitse kuitenkaan kirjailijallakaan olla. Käsikirjoituksia ei ensinkään hylätä, vaikka niissä olisi satunnaisia kielioppivirheitä — kunhan jokaista lausetta ei tarvitse korjata. Erityisen tärkeää on tietenkin varmistaa, ettei niitä esiinny siltikään ensimmäisellä liuskalla, koska ensivaikutelma on kaikki kaikessa.

    Ihmisluonnon erehtyväisyydestä kertoo, että painetussa kirjassa voi olla merkkivirhe, oli kustannustoimittaja sitten tutkinut sen kuinka tiheällä kammalla ja oikolukija korjannut tältä livahtaneet virheet. Ei ole tavatonta, että teksti on käynyt taittajalla ja kirjailija huomaa virheen viime hetkellä lukiessaan oikovedosta. Toinen painos tuokin usein liudan pikkukorjauksia – kukaan ei huomaa virheitä kiinnostunutta lukijaa varmemmin. Oman blogini tapauksessa Wordin oikolukutyökalut olivat ohittaneet ongelmallisen lauseen täysin, ja vasta huolellinen läpiluku ulkopuoliselta lukijalta toi esiin ongelman.

    Moni vasta-alkava kirjoittaja jännittää, koska pelkää ettei hallitse kielioppia. ”Tekstini ei ole tarpeeksi hienoa”, he sanovat helposti itselleen.

    Se on täysin ok. Tekemällä oppii, ja lukijoiden palaute on siihen korvaamaton. Pidän vastaisuudessakin kielenhuollon opasta lähellä näppäimistöäni ja pyrin selailemaan sitä säännöllisesti. Tekstin virheisiin kompastuneelle lukijalle: kiitos ja anteeksi! Toivon sisällön korvaavan puutteellisen muodon.

    Lue myös

    Kieliö: Inhon lähteillä