8. maaliskuuta 2017

Mesenaatit ja taiteilijat, herätys!


Uutta rahankeräyslakia, joka vaikuttaa merkittävästi taiteilijoiden oikeuksiin, ollaan valmisteltu Suomessa jo useita kuukausia täydessä mediahiljaisuudessa. Viime vuoden marraskuun lopussa sulkeutunut yleisökysely keräsi vaivaiset 65 vastausta eikä sosiaalinen media ole vielä herännyt keskustelemaan asiasta, vaikka kansalaisten aika käyttää ääntään on juuri nyt.


Vanhentunut rahankeräyslaki


Moni suomalainen ei tiedä, että muualla maailmassa yleistyvä vapaaehtoislahjoituksiin pohjaava mesenaattijärjestelmä on Suomessa kielletty. Meillä ei ole olemassa rahankeräysluvan mukaista mallia, jossa muusikko voisi tuottaa musiikkia faneilleen kuukausittaista lahjoitusta vastaan. Sama laki estää epäsuorasti myös streamauspalveluiden kuten Twitch.tv:n käytön Suomessa asuvilta videopelaajilta — siinä missä muissa maissa kanavan katsojilla on lupa antaa pelaajalle bitseiksi kutsuttua virtuaalista juomarahaa, Suomessa niiden vastaanottaminen voidaan katsoa rahankeräysrikokseksi.

Suomalaisen rahankeräyslain ongelmista on tiedetty jo kauan. Sosiaalisessa mediassa aktiivisesti toiminut ylikonstaapeli Marko "Fobba" Forss kirjoitti Uusi Suomi -blogissa asiasta helmikuussa 2014, kun rahankeräyslakia oltiin viimeksi uudistamassa. Forssin mukaan "rahankeräyslain tarkoituksena on suojella kansalaisia epärehelliseltä toiminnalta, mutta suojelu jää osittain torsoksi, koska sosiaalisen median kautta on helppo lahjoittaa rahaa ulkomaalaisille rahankeräysprojekteille, jotka ovat kyseisen maan lainsäädännön mukaan täysin sallittuja". Rahankeräyslain osauudistus astui voimaan saman vuoden syyskuussa, mutta uudistus jäi ennustetun mukaisesti riittämättömäksi. Tuolloin rahankeräyslupa laajennettiin kattamaan yleishyödyllisten yhdistysten lisäksi muut yleishyödylliset yhteisöt, kuten yliopistot ja kirkkokunnat, joskin rajoittaen niiden kykyä hakea valtakunnallista rahankeräyslupaa (mikä tekee rahan keräämisen netissä hyvin vaivalloiseksi). Rahankeräys on myös tarkoitettu ainoastaan varojen hankkimiseksi yleishyödylliseen toimintaan.

Nykyisen rahankeräyslain tarkoituksena on pääasiassa estää epärehellinen toiminta. Kiellettyä on mm. kerätä rahaa...

  •  ...muuta kuin hyväntekeväisyyttä varten
  •  ...vastikkeetta, eli tarjoamatta kohteelle mitään takaisin
  •  ...arpajaisten tai muun sattumaan pohjaavan toiminnan muodossa

Lain yksi tärkeä tarkoitus on siis estää keräävän tahon hyötyminen rahankeräyksestä. Kuten Marko Forss kirjoituksessaan kuitenkin huomauttaa, laki ei tosiasiassa suojele suomalaisia kuin kotimaisilta keräystahoilta. Tuen säännöllisesti itsekin ulkomaalaisia hyväntekeväisyyksiä ja yksityishenkilöitä, eikä laki estä minua tekemästä niin, vaikka Wikipedian taannoisesta maailmanlaajuisesta keräyksestä syntyikin kohu Suomessa. Olen maksanut musiikkilevystä maksukykyni mukaisen summan, vaikka tekijä tarjosi levyä faneilleen ladattavaksi ilmaiseksi. Kuuntelen myös viikoittain useita podcasteja, joiden pääasiallinen tulimalli on Patreonin kautta tapahtuva vapaaehtoinen tukitoiminta. Mitään näistä en kuitenkaan voi tehdä suomalaiselle tuottajalle, jollen yksityisesti tarjoudu lahjoittamaan rahaa heidän tililleen.

Esimerkkinä tulkintaongelmia aiheuttavasta tapauksesta voidaan mainita tilanne, jossa Facebookiin on luotu salattu ryhmä, jossa keskustellaan raskaus- ja vauva-ajan asioista. Sisään pääsee vain yhden ylläpitäjän hyväksynnällä. Jos joku ryhmän jäsenistä joutuu jostain syystä suuriin vaikeuksiin syntyneen lapsensa kanssa ja ryhmän ylläpitäjä päättää vedota ryhmän jäseniin rahallisen avun saamiseksi, ei teon rangaistavuus ole tältä osin selvä. Kyseinen ryhmä kun on rajattu yhden henkilön päätäntävallan alle, joten teolla ei sinänsä vedota ennalta rajoittamattomaan yleisöön. Laki ei kiellä spontaania lahjoitusta, joten jos tuo samainen henkilö kertoo ongelmistaan ja joku ryhmän jäsen kysyy yksityisviestillä tilinumeroa hänen auttamiseksi, on se laillista. Tosin sillä edellytyksellä, ettei vaikeuksista kertominen oikeasti muutu jossain vaiheessa yleisöön vetoamiseksi lahjoitusten toivossa, esimerkiksi julkaisemalla päivitys tilinumeron kera.
— Marko Forss


Kokemusta ulkomailta


Amerikkalainen, parhaiten Dresden Dolls -yhtyeestä tunnettu, muusikko Amanda Palmer on eräs joukkorahoituksen näkyvimpiä kannattaja. Hänen mukaansa "maksa mitä haluat" -malli on muusikoiden paras ratkaisu piratismiin ja sanoo, että kuluttajan ja taiteilijan suhde on muuttumassa henkilökohtaisemmaksi. Internetin aikakaudella suuria levy-yhtiöitä ei enää tarvita musiikin levittäjinä, ja fanit ovat aikaisempaa vapaampia kohdistamaan rahansa levy-yhtiöiden sijasta suoraan muusikoille. Samanlainen tarjontaketjun lyheneminen on tapahtumassa myös englanninkielisellä kirja-alalla, missä Amazon Kindle Direct Publishingin kaltaiset palvelut ovat korvaamassa perinteisen kustantamisen. Jopa ravintolat ovat viime vuosina innostuneet kokeilemaan maksa mitä haluat -mallia — vaihtelevin seurauksin.

Kerääjän ja lahjoittajien luottamukseen pohjaava rahankeräys ei ole ilman riskejään. Amanda Palmer oli ensimmäinen muusikko, joka keräsi Kickstarter-kampanjaan yli miljoona dollaria. Palmer lupasi rahoittaa lahjoituksilla uuden musiikkilevynsä sekä julkaisun yhteydessä tapahtuvan musiikkikiertueen. Sekä levy että kiertue toteutuivat, mutta rahat oli mitoitettu kattamaan ainoastaan Palmerin itsensä esiintymisen. Laskuvirhe tuli Palmerille kalliiksi, sillä suuttuneet fanit ja media katsoivat, että Palmerilla oli velvollisuus tarjota saamastaan miljoonasta kohtuullinen korvaus myös kiertueen vapaaehtoisesiintyjille (lue täältä New Yorkerin analyysi aiheesta). Palmer on sittemmin myöntänyt aliarvioineensa mm. postituskulujen suuruuden, ja päätyi kattamaan myös muusikoiden esiintymisen.

Palmerin Kickstarter-kokemus oli järeä osoitus rahankeräyksen rajoituksista: lahjoittajat reagoivat hyvin negatiivisesti keräyksiin, jotka tuntuvat heiltä epäoikeudenmukaisilta. Juuri tälle periaatteelle myös nykyinen Suomen rahankeräyslaki pohjautuu.

Myös Patreonin kaltaisissa palveluissa reiluuden käsite on jatkuvasti läsnä, sillä sisällöntuottajat lupaavat lahjoittajille paitsi hyvää mieltä, myös vastalahjoja kuten nimikirjoituksia — tai kuten erään kirjailijan tapauksessa, novellien lisäksi lahjoittajille suoran pääsyn lukemaan tämän keskeneräistä käsikirjoitusta. Toisin kuin Kickstarterin kaltaisissa kertakampanjoissa, Patreonissa taiteilijat keräävät rahaa joko vastikkeettomasti (kuukausilahjoituksilla) tai vastiketta eli valmistunutta työtä kohtaan. Lahjoitusten takana on paitsi vapaaehtoisuus, myös mahdollisuus henkilökohtaiseen suhteeseen, sillä Patreonista on tullut faneille tärkeä keino päästä läheisempään yhteyteen sisällöntuottajan kanssa. Patreon tarjoaa muun muassa suljettuja keskusteluryhmiä, joissa mesenaatit (eng. patrons) voivat suoraan keskustella sisällöntuottajan kanssa. Näin syntyy ihmisten välinen luottamus, joka korostuu sillä, että usein Patreon-lahjoituksilla elävät taiteilijat ovat puhtaasti faniensa hyväntahtoisuuden varassa. Näin fanit voivat valvoa toiminnan rehellisyyttä läheltä.


Pitäisikö Patreonin olla Suomessa laiton?


Nykyisellään rahankeräyslaki ei ota riittävää kantaa siihen, mitkä mesenaattipalveluista katsotaan olevan vastikkeetonta toimintaa. Voiko esimerkiksi kuvataiteilija julkaista kuviaan ilmaiseksi ja Patreonin kaltaisen mesenaattipalvelun kautta hyödyntää maksa mitä haluat -periaatetta? Koska kuvat ovat kenen tahansa katsottavissa, rahan pyytäminen voidaan lain nykymuodossa katsoa laittomaksi. Oikeusministeriön viimesyksyisessä lakia koskevassa työpajassa tätä kysymystä kyllä sivuttiin, mutta siihen ei löytynyt tyydyttävää ratkaisua.

Oikeusministeriön kokoamasta työryhmästä piti rahankeräysten vapauttamista muuhun kuin yleishyödyllisiin kohteisiin hyvin ongelmallisena (pdf). Työpajan osallistujat muun muassa pelkäsivät, että rahankeräyksen vapauttaminen heikentäisi rahankeräysten legimiteettiä. Raportissa vilahtaa myös viittaus lastensairaalakeräyksiin, minkä oletan viittavan vuonna 2015 päättyneeseen Uusi lastensairaala 2017 -keräykseen. Työryhmä piti lastensairaalakeräysten suosion laskua merkkinä keräysten ylitarjonnasta, mutta pidän itse todennäköisenä, että hanke kärsi Amanda Palmerin tavoin lähinnä huonosta mediahuomiosta.

Muiden maiden toiminnan ja kokemusten mukaan ehdotettiin, että Suomessakin siirryttäisiin siihen malliin, missä verottaja arvioi toimijoiden yleishyödyllisyyttä. Tämä katsottiin yhdenvertaiseksi, ja se helpottaisi myös rahankeräyksen neutraalisuutta. Tällainen järjestely saattaisi myös edesauttaa suomalaista lahjoituskulttuuria.
— Oikeusministeriön raportti

Työryhmässä ei ollut paikalla läheskään riittävästi taiteellisten tahojen edustajia, jotta keskustelua voisi pitää tällä selvänä. Joukkorahoitusta tulisi selvittää apurahojen kaltaisena tukimuotona ja vähintäänkin kysyä, tulisiko taiteellisen työn olla Suomen lain silmissä yleishyödyllistä toimintaa. Lakia voisi myös soveltaa lupamenettelyissä samoin kuin yhdistyksiin nykyisellään niillä poikkeuksin, että luvanhaku muistuttaisi nykyisiä apurahahakemuksia. Lahjoitusten saaja voisi tietyn määräajan jälkeen olla velvollisuus jättää nykyistä apurahaselvitystä vastaava selvitys, jossa käy ilmi miten lahjoitukset on käytetty.

Mikään näistä muutoksista ei kuitenkaan ehkä toteudu, jos uusi laki jätetään puhtaasti Oikeusministeriön päätettäväksi. Vetoankin kaikkiin teihin: viekää tätä mediassa eteenpäin! Olkaa yhteydessä taiteilijaliittoihin ja -yhteisöihin, olkaa yhteydessä Oikeusministeriöön! Ei ole vain yhden työpajan ja 65 vastaajan päätös, minkälaisia mahdollisuuksia tarjoamme taiteentekijöille.

Haluammeko ennemmin lain tarjoaman suojan, vai mahdollisuuden ottaa riskin — silloinkin, kun saatamme joutua pettymään?



Amanda Palmerin TED-puhe "The art of asking" (2013).

Lisätietoa Oikeusministeriön lakiuudistushankkeesta voi löytää osoitteesta http://intermin.fi/. Asiasta voi olla myös suoraan yhteydessä hankkeen ylitarkastajaan Sini Lahdenperään (sini.lahdenpera@intermin.fi).


Lue lisää:

Marko Forss: Rahankeräyslaki s(u)omessa

Oikeusministeriö: Raportti rahankeräyslain uudistamista käsittelevästä työpajasta (pdf)


Psychology Today: When Does Pay What You Want Pricing Work?



7. maaliskuuta 2017

Logan


Uusi Marvel-maailmaan sijoittuva elokuva Logan saattaa olla tämän vuoden suosikkielokuvani — kyllä, elämme varhaista maaliskuuta ja olen jo päätökseni tehnyt.

Logan on ilmoitettu Hugh Jackmanin näyttelemän Wolverinen viimeiseksi elokuvaksi ja oli siksikin jo tunteellinen kokemus, sillä olen lukenut Marvel-sarjakuvia jo lapsesta. Wolverine — yrmeä mutta hyväsydäminen tappelupukari — on aina vedonnut minuun Marvel-hahmoista eniten, ja minulla tulee olemaan ikävä Hugh Jackmania hahmon tulkitsijana. Puolustuksekseni voin sanoa olleeni liikutuksessa kaikkea muuta kuin yksin: elokuvateatterissa kuuli lopputekstien alkaessa monen yleisössä taputtavan käsiään.

Ylistyksensä Logan on ansainnutkin, sillä elokuvan kädenjäljestä paistaa tekijöiden halu taata Wolverinen tarinalle arvoisensa lopun. He päättivät tehdä elokuvan, joka kertoo miehestä, ei supersankarista, ja Logan pärjää draamansa syvyydessä mille tahansa puhtaan realistiselle elokuvalle. En voi riittävän pontevasti suositella sitä kaikille niille, jotka eivät hätkähdä lentävää päätä taikka kahta. (Loganin ikäraja on Suomessa 16-vuotta.)

Pyrin välttämään tässä kirjoituksessa spoilereita, mutta tarinasta on mahdoton puhua puhumatta myös osittain sen juonesta. Jos siis haluat kokea elokuvan kylmiltäsi, lopeta lukeminen tähän ja palaa lukemaan vasta jälkikäteen!

***

Logan sijoittuu tulevaisuuden Yhdysvaltoihin vuoteen 2029, kun useimmat aikaisempien X-Men -elokuvien henkilöhahmot ovat jo kuolleet. Synnynnäisen sinnikkyytensä vuoksi Wolverine (koko nimeltään James "Logan" Howlett) on yhä hengissä, mutta vuodet ovat jättäneet jälkensä myös häneen. Elokuvan kannatteleva teema onkin aika: mitä me teemme, kun vanhuus painaa meidät kyyryyn? Mitä teemme elämällämme kun sairaus tai heikkous estävät meitä olemasta enää sitä, mitä haluaisimme itsemme olevan? Wolverine ei ole enää sankari, eikä halua olla sellainen. Hän haluaa vain jo kuolla.

Kaikki Wolverinen maailmassa menee sekaisin, kun hän tapaa 11-vuotiaan Lauran. Laura on Loganille ennestään vieras, mutta samalla hämmentävällä tavalla tuttu, ja Wolverinen täytyy päättää, mitä aikoo tytön kanssa tehdä. Mikä osa Lauralla on hänen elämässään?




Mitä opin Loganista


Logan vahvisti uskoani siihen, ettei genre aseta rajoja draaman syvyydelle. Stereotyyppinen supersankarielokuva on pirteä ja toiminnantäytteinen — henkilöhahmot ratkaisevat ongelmansa ennemmin väkivallalla kuin kohtaavat ne kuin aikuiset.

Logan kuitenkin osoittaa, että myös supersankarilla on lupa olla aikuinen. Kahteen tuntiin ja kahteenkymmeneen minuuttiin on mahdutettu viiltävää poliittista kritiikkiä nykyaikaamme kohtaan, eräitä hellyttävimpiä näkemiäni kuvauksia vanhuudesta, sekä syviä kysymyksiä siitä mikä tekee ihmisistä perheen ja mihin me olemme yhteiskuntana oikeastaan menossa. Logan ei edes yritä olla stereotyppisen pirteä, vaan on anteeksipyytelemätön tragedia alusta loppuun asti.

Tragedian tuottaminen on Hollywoodissa itsessään jo poikkeuksellista ja osoittaa, ettei odotuksia ole ainoastaan lupa vaan suorastaan velvollisuus rikkoa, kun tarina sitä vaatii. Logan ei myöskään karta sitä tosiasiaa, että se on supersankarielokuva, vaan fantastiset elementit, kuten geneettisistä mutaatioista johtuvat maagiset voimat, seuraavat mukana koko juonen halki. Genrelle ominaiset piirteet on valjastettu kannattelemaan tunnetta — antamaan kuvallinen ilmaisu asioille, joita muuten olisi haasteellista kuvata.

Elokuva muistutti minua myös, ettei kokosynkässä tarinassa ei myöskään ole mitään väärää. Minulle on kuitenkin pitkään ollut mysteeri, mikä synkässä tarinassa oikein kannattelee sen raskaita tunteita: eikö kokija kyllästy pian tunneskaalan monotonisuuteen?

Tätä istuin miettimässä teatterissa, kun samalla tajusin nauttivani Wolverinen kärsimyksestä. On elokuvia, joiden kärsimys kääntyy nautinnollisesta ällöttäväksi mässäilyksi. Sen sijaan Logan onnistui vangitsemaan mielenkiintoni ja sai minut välittämään siitä, mitä ruudulla tapahtui. Vähitellen minulle valkeni, että juuri välittäminen on kaiken pohjalla. Elokuva rakentaa Wolverinestä hyvin pidettävän hahmon, jota olin valmis kannustamaan sekä myötä- että vastoinkäymisissä. Pystyin tunnistamaan tilanteet ja tunteet, joita Wolverinen täytyi kohdata: ne tuntuivat minusta aidoilta ja merkityksellisiltä.

Mikä tärkeintä, myös raaka väkivalta henkilöhahmoja kohtaan tuntui tilanteissa ansaituilta — toisin sanoen tarina olisi ollut huonompi, jollei valinnoilla olisi ollut seuraamuksia. Henkilöhahmojen väliset asetelmat oli tehty niin, että väkivalta oli heidän näkökulmastaan perusteltua, ja kukin käytti vain sellaista voimaa, joka kuvasi heidän persoonaansa. Oliko Logan sitten täydellinen? Ei, mutta tekijöiden kunniaksi on sanottava, että he saivat minut kiemurtelemaan inhosta ja nauramaan tyydytyksestä yhtä aikaa.

Myötäelämisen lisäksi raskas tunnelma tarvitsee hyvää rytmitystä. Loganissa korostui, ettei tilanteen ole pakko päättyä hyvin ollakseen tyydyttävä, vaan tärkeää on että yleisö saa käsitellä loppuun ne tunteet, jotka tarina on herättänyt. Raskas kohtaus hyötyy siitä, että sitä seuraa hiljainen hetki, eikä syy tälle ole ainoastaan että yleisölle ja henkilöhahmoille jää silloin tilaa hengittää, vaan jälkikohtauksen (eng. sequel, kts. scene sequel format) rooli on myös selkeyttää henkilöhahmoille mikä heille todella on tärkeää. Jälkikohtaus on itse kohtauksen eräänlainen heijastus, jossa samat tunteet voi kokea hallitummin uudelleen turvallisemmassa ympäristössä — jos joku on kuollut, usein suru tulee vasta jälkikohtauksen aikana.

Rytmityksellä on myös yllättävä rooli kontrastin luojana ennen synkkää kohtausta. Hetkellinen helpotus on tietysti vuorenvarma merkki jonkin olevan menossa pieleen ("itku pitkästä ilosta" tunnetaan täällä Suomessakin), mutta ymmärsin vasta Logania katsoessa miksi lyhyillä aurinkoisilla hetkillä on tarinan kaarelle niin suuri merkitys. Tunnetasolla tragedia ottaa alamäen muodon, mikä merkitsee että kokonaisuutena, kaikki menee aina tarinassa huonompaan suuntaan. Positiivinen eli nouseva tunnekaari kuitenkin mahdollistaa sen, että nousua seuraavat synkät tapahtumat tuntuvat suhteessa vakavammilta, vaikkeivät ne juonen kokonaisuuden kannalta olisikaan kaikkein järisyttävimpiä. Ilman edeltävää kontrastia kohtaus täytyisi kirjoittaa paljon synkemmäksi — niin synkäksi, että se menettäisi uskottavuutensa ja kykynsä liikuttaa meitä.

Jokaisessa tarinassa on myös niin kutsuttu "synkin hetki", joka sijoittuu tarinan keskikohtaan. (Etkö usko? Avaa mikä tahansa lukemasi romaani tasan keskeltä ja katso itse.) Olen tiennyt mekaanisella tasolla ilmiön olemassaolosta jo pitkään täysin kykenemättä hahmottamaan sen täyttä merkitystä juonen kannalta.

Pohdin tätä yhä illalla lukiessani Ben Aaronovitchin viimeisintä kirjaa The Hanging Tree, kun saavuin seuraaviin kappaleisiin:

For a second, I thought Seawoll was going to fight it just on general principles, but then he shrugged. You don't get to DCI without knowing a losing proposition when you see one, and Folsom was right — there we more important things to worry about.

'La majestueuse égalité des lois, qui interdit au riche comme au pauvre de coucher sous les ponts, de mendier dans les rues et de voler du pain,' said Nightingale later when we were preparing our case notes. Which is French for 'Them that has, gets.'

So, goodbye Operation Marigold.

Käänsin kirjan ympäri. Olin tarinan keskikohdassa, tasan sivun tarkkuudella. Vertailin Logania äsken lukemaani ja tajusin, että keskikohdan synkin hetki johtaa usein päähenkilön tavoitteiden muuttumiseen.

Tämä onkin se, mitä Loganista opin parhaiten: synkimmällä hetkellä päähenkilö maksaa päätöstensä hinnan, ja hinta on niin korkea, ettei takaisin palaaminen sen jälkeen tunnu enää vaihtoehdolta. Menetys tuo uutta päättäväisyyttä saattaa konflikti ratkaisuunsa, sillä nyt ei ole enää kyse päähenkilön omista valinnoista, vaan nyt se täytyy tehdä. Uusi vaara on korvannut vanhan — jokin on kuollut tai jokin jäänyt kauas taakse. Jos koskaan mietit, miksi juonesi ei toimi, avaa se tasan keskikohdasta.

***

Logan on tällä hetkellä elokuvateattereissa ja tulee olemaan nähtävissä ainakin maaliskuun 16. päivään asti. Olen utelias kuulemaan, mitä muut katsojat ovat olleet siitä mieltä.

Onko sinulla muita suosikkielokuvia, jotka ovat opettaneet sinulle tarinankerronnasta erityisen paljon?


Lue lisää:


Miksi Max Max toimi, vaikkei sen kaiken järjen mukaan pitäisi?

Pelasta kissa - ja romaanisi tarinakaari

31. tammikuuta 2017

Editointipäiväkirja, osa 13


Olen aina ihmetellyt, miksi niin moni taiteilija juo. En osannut odottaa sitä syvää levottomuutta, jonka valtaan jouduin laittaessani käsikirjoituksen syrjään ja yrittäessäni työntää tekstin mielestäni ‐ yhtäkkiä koko elämäni tukiranka oli poissa. Arkityöni on haastavaa, muttei tarjoa samanlaisia onnistumisen kokemuksia, ja kaikki harrastukseni tuntuvat minusta tyhjiltä, merkityksettömiltä, kirjoittamiseen nähden.

Nyt olen taas onnellinen saatuani kirjoittaa. Haastavuudestaan huolimatta (tai kenties juuri siksi) jopa editointi antaa minulle tyydytystä, jota hyvin harva toinen asia pystyy tarjoamaan. Tätä kuvaa hyvin se, kuinka päähäni pälkähti muutama päivä sitten täysin liittymätön romaani-idea, jota tietysti tartuin heti työstämään. Aloin jopa tehdä taustatutkimusta, mutta uusi romaani on yhä kevyt kasa muistiinpanoja ja tuntuu lähinnä väliaikaiselta lelulta puolivalmiin käsikirjoituksen rinnalla. Edellisviikon masennusta muistuttava jakso herätti minut tajuamaan, kuinka tärkeää minulle on tasapainottaa elämäni niin, että pystyn säilyttämään jonkinlaisen luovan rutiinin nojautumatta kuitenkaan yksistään ainoastaan kirjoittamisen varaan. On outoa, miten elämän mielekkyys rakentuu niin pienistä asioista, ja kuinka emme usein näe niitä ennen kuin menetämme ne.

Ehkä juuri tämä kyltymätön tarve luoda ‐ haastaa itsensä ja tuoda jotakin itseään suurempaa maailmaan ‐ on syy sille miksi jotkut ryhtyvät ammattitaiteilijoiksi. Minulla on ura, josta nautin, jossa on omat ilonsa ja haasteensa, mutta vertautuuko se kirjoittamisesta saatuun nautintoon? Ei, enkä usko että se tulee tekemään niin. Luopuisinko kummastakaan? En, ohjelmointi on minulle luomisen jatke, ja ohjelmointi tarjoaa aivan oman kokoelmansa onnistumisen kokemuksia. Mutta jos jonakin päivänä tulee hetki, jolloin minun täytyy valita vain toinen, valitsisin kirjoittamisen.

Ja ei, en sortunut juomaan. Perjantaina olin tosin niin lähellä muuttumista mökkihöperöksi, että kutsuin mieheni ulos tekemään mitä tahansa, kunhan pääsisin vähäksi aikaa ulos talosta. Arkityöni on viime aikoina ollut lähinnä odottamista, eikä ihmismieli käsittele hyvin keskeneräisyyttä. Osin juuri jatkuva odottaminen on syönyt minua; olen luonteeltani sellainen, etten kykene istumaan pitkään toimettomana.

Editointi vaatii aikaa ja etäisyyttä, joten tämä on ongelma jonka joudun tavalla tai toisella ratkaisemaan lähikuukausina. Olen silti kiitollinen, sillä olen oppinut itsestäni jotakin, ja samalla saanut vähän lisää ymmärrystä kanssataiteilijoita kohtaan.