Onko huono kirja sittenkin hyvä kirja?

Olen pohtinut…

Onko mahdollista, että hyvä kirja ei ole paras kirja?

Miksi luemme niin monia kirjoja, joista emme julkisesti uskalla myöntää pitävämme? Sama pätee myös vaikkapa elokuviin. Käymme katsomassa "roskaleffoja" ja nautimme niistä, mutta valitsemme tarkoin, kenelle hehkutamme niistä. Kovan paikan tullen olemme kuitenkin usein valmiit puolustamaan suosikkejamme verisesti — tai ainakin puolustamaan oikeuttamme olla "väärässä", kun sanomme nauttineemme jostakin, joka mielletään roskakirjallisuudeksi.

Viime vuosina tällaisia kiellettyjä nautintoja on julkaistu runsaasti. Kaikki varmasti tuntevat Twilight-kirjojen kyseenalaisen maineen ja sitä seuranneen Fifty Shades of Grey -jälkijunan. Samanlaisia bestsellereitä ponnahtaa parin vuoden välein räjähtävään maailmansuosioon, ja hyvin pienin poikkeuksin kirjat saavat roskaviihteen leiman. Kriitikot poimivat esiin jokaisen tarinassa esiintyvän juoniaukon, kutsuvat hahmoja epäuskottaviksi, pitävät tekstin kieliasua ala-arvoisena ja jopa kyseenalaistavat fanien älykkyyden: "Ei kukaan itseään kunnioittava ihminen nauttisi tuon lukemisesta."

Mutta näitä itseään kunnioittavia ihmisiä on miljoonia.

Meillä jokaisella on salaiset paheemme. Kun itse olen alamaissa hakeudun nimenomaan sellaisten kirjojen ja elokuvien pariin, jotka logiikaltaan hajoavat kasaan jo ensimmäisellä nautintokerralla. Ja silti tulen takaisin seuraavalla kerralla, kun olen alamaissa, ja joskus kun en olekaan. Miksi?

Voiko hyvyyttä edes mitata?

On julkinen salaisuus, että jaottelemme taidetta viihteeseen ja korkeakulttuuriin naurettavien sääntöjen varassa, joiden tarkoitus on asettaa niitä kuluttavat ihmiset jonkinlaiseen nokkimisjärjestykseen: hienostuneet ihmiset menevät teatteriin ja käyvät museossa, lukevat Nobel-palkittua kirjallisuutta ja kuuntelevat jazzia; roskaväki käy leffassa katsomassa viimeisintä Hollywood-soopaa, lukee ostarista poimittuja Harlequin-pokkareita ja popittaa Rihannaa. Jos se on suosittua, sen täytyy olla huonoa. Miksi näin on, on useammin päämme sisällä kuin millään objektiivisella mittarilla.

Mutta asialla on myös kääntöpuoli, joka on kiehtonut minua pitkään. Miksi niin moni asia, jota "sivistyneet" piirit pitävät taiteellisesti ylivertaisena, jää niin usein "heikomman" aineksen varjoon? Johtuuko se todellakin siitä, ettei sivistymätön massa tunnista teoksen taiteellista suuruutta? Onko maku jotakin, jota täytyy kultivoida, ja joka parhaiten syntyy laajan yleissivistyksen tuloksena?

Vai onko mittarimme hyvästä ja huonosta taiteesta kaiken kaikkiaan retuperällä? Mikä on taiteen tarkoitus? Mikä ylipäänsä on taidetta?

Joitakin vuosia sitten media kuohui, kun kaksi tutkijaa ilmoitti kehittäneensä algoritmin, joka tunnistaa 80%:n varmuudella bestseller-kirjan. Samana vuonna toinen tutkijaryhmä Vermontin yliopistosta julkaisi tutkimuksen, jonka mukaan kaikki tarinat on mahdollista kategorisoida kuuteen eri luokkaan. (Blogissa tunnekaaria on käsitelty muun muassa Tarinankerronnan alkeet -sarjan osana.)

Näitä kahta tutkimusta yhdisti juonen kääntäminen visuaaliseksi kuvaajaksi. Positiivisesti ja negatiivisesti latautuneiden sanojen (kuten "rakas" tai "vihollinen") ilmeneminen tekstissä piirrettiin käyräksi niin, että x-akseli edusti sivumäärää ja y-akseli tunneskaalaa. Kumpikin löysi menestyksekkäistä tarinoista hämmästyttävän säännöllisen aaltokuvion. Alla yliopiston tutkimuksesta poimittu kuvaaja Harry Potter ja kuoleman varjelukset -kirjasta:



The Bestseller Code -kirjan tekijät puolestaan väittivät tunnistaneensa optimaalisen tunnekäyrän, jota seuraamalla teoksesta todennäköisimmin tulee bestselleri. Tekijöitä oli toki muitakin, kuten muun muassa vahva kannatteleva teema, ylimääräisten sivujuonten puute sekä itsevarmat henkilöhahmot.

Jälkimmäiset tuntuvat varmasti itsestään selviltä, ja vaikka suhtaudun ajatukseen kultaisesta kaaresta skeptisyydellä, se pisti minut myös miettimään. Onko mahdollista, että parhaan kirjan merkki ei olekaan tarinan tekninen ylivertaisuus, vaan sen kyky herättää voimakkaita tunteita?

Kaltaiselleni perfektionistille ajatus on pelottava. Olen luonteeltani sellainen, että haluan tehdä asiat hyvin, vaikka se merkitsisikin menemistä parin mutkan kautta; arvostan paljon johonkin käytettyä vaivaa jopa sellaisissa asioissa, joita useimmat eivät koskaan huomaa. Haen tekemisessäni täydellisyyttä, ja tiedostan hakevani muilta samaa, vaikkei se hyvä piirre aina olekaan.

Sen seurauksena olen verrattain valikoiva mediakulutuksessani, ja haen jatkuvasti uusia tekniikoita, joilla voin parantaa omaa kirjoittamistani. Olen monesti blogissakin sanonut haluavani päästää eteenpäin vain käsikirjoituksen, joka on tehty mahdollisimman hyvin.

Mutta entä, jos sillä ei olekaan merkitystä? Entä, jos täydellisyyden tavoittelu voi jopa olla tarinalle vahingoksi?

Onko hyvyys asia, johon kannattaa pyrkiä?

Korkeakirjallisuutta syytetään usein puisevaksi ja kaavoihinsa kangistuneeksi, vaikka tavoitteena on nimenomaan tuottaa tarina, jolla on taiteellista meriittiä. Ehkä ongelma juurikin on, että taiteellinen meriitti helposti asetetaan lukemisen nautinnon edelle, jolloin teksti on… no, tylsää.

Välillä jopa tunnutaan ounastelevan korkeakulttuurin kuolemaa, kun bestseller-listoilla komeilee "vakavan" kaunon sijasta dekkareita, julkkisten muistelmia ja muuta "hömppäkirjallisuutta". Täällä Suomessa siitä ei vielä näytä olevan pelkoa, koska kultturellisesti merkittävinä pidetyt kirjat näkyvät meillä muun muassa Finlandia-palkittujen kirjojen suosion muodossa. Samaan aikaan maailmalla puhutaan kuitenkin jo korkeakirjallisuuden kriisistä ja pohditaan, onko sillä lainkaan tulevaisuutta.

Aika tietysti paljastaa, mitkä tämän päivän bestsellereistä ja muodostuvat klassikoiksi. Monet nykyisistä klassikkoteoksistamme olivat oman aikansa massaviihdettä -- esimerkkinä vaikkapa Shakespeare. Shakespearen näytelmiä esitettiin rangaistuksen uhalla Lontoon ulkopuolella, koska teatteria pidettiin paheksuttavana, ja näytöksiin saattoi saapua jopa viidennes kaupungin väestöstä.

Vuosisatojen kuluttua Fifty Shades saattaa olla nykyajan Shakespeare.

Toivoa tietenkin saattaa, että jälkipolville säilyy meiltä muutakin. Kansan suosio on silti arvaamatonta. Nykyisin teoksen hyvyyttä mittaa ensin jonkinlainen raati, olivat se sitten kustannustoimittaja, markkinointitiimi tai palkintotuomarit, mutta näiden päätös ei tule painamaan vaakakupissa, kun massana päätämme säilyttää yhden kirjan ja päästää toisen unohduksiin.

Vaan mitä me massana haluamme? Mitä meidän edes kuuluisi olla haluamassa? Ovatko algoritmin oikeassa siinä, että perimmältämme haluamme yhtä ainoaa asiaa, eli tuntea jotakin? Olemmeko valmiit sietämään hädin tuskin kasassa pysyvää juonta, jos henkilöhahmot saavat meidät itkemään ja nauramaan?

Ehkä. En tiedä.

Olemmeko me?

Rajoja tietysti on. Meitä neuvotaan kaikin tavoin pyrkimään välttämään lukijan työntämistä ulos tarinasta. Tarina on jotakin, johon upotaan, ja josta ylös nouseminen on huono asia. Kenties juuri siksi muodissa on ns. ikkunalasiproosa -- proosa, joka ei näy eikä kuulu. Se ei asetu lukijan ja tarinan tapahtumien väliin, ja samaan pyrkivät kaikki kirjoittajille annetut neuvot, joista monet mielletään jo kiveen kirjoitetuiksi säännöiksi:

"Älä hämmennä lukijaa. Kirjoita selkeää proosaa, jotta tulet ymmärretyksi."

"Tee hahmoista pidettäviä, jotta lukija välittää, mitä heille tapahtuu."

"Älä kirjoita liian pitkiä kappaleita, niitä on hankala seurata."

"Seuraa selkeää juonirakennetta, muista täyttää lukijan odotukset…"

Ehkä tämä kaikki on tosiaan vain lautanen, jonka päällä tarjoilemme sykkivän sydämen: tunteiden myrskyn, jonka olemme muotoilleet niin, että lukija saa mitä haluaa.

Ehkä tämä on syy sille, miksi populaariviihdettä nolostellaan. Tunteissa rypeminen ei pitkään aikaan ole ollut jaloa; nyt eletään järjen ja logiikan aikakautta. Kaikella täytyy olla agenda, pelkkä nautinto ei riitä. Ei, puhdas nautinto on jopa paheksuttavaa, missä asiassa olemme yhä kovin samanlaisia kuin Shakespearen elinaikana. Mutta onko mitään tyydyttävämpää kuin tarina, joka ravistelee meitä sisuksia myöten? Onko merkitystä sillä, minkälaisella lautasella se on tarjoiltu, jos tunnemme itsemme jälkeenpäin kylläisiksi?

Paras kirja ei ehkä olekaan se hyvä kirja, vaan se keskinkertainen. Se, jota kukaan ei halua myöntää lukeneensa, mutta jonka kaikki lukevat kuitenkin.

Emme ehkä itsekään tiedä miksi pidämme siitä, vaikka samalla teksti vähän ärsyttääkin meitä, ja silti luemme sen loppuun. Ja tartumme seuraavaan. Teossa on auttamattomuudessaan jotakin ällöä. "Miksi oikein luen tätä?"

Mutta…

Syödäänhän myös sinihomejuustoja, enkä tiedä muista, mutta pidän sinihomejuustoa itse varsin ällönä. Ja sieniä. Ja useita muitakin ruoka-aineita, joiden hienostuneisuus tulee osin niiden ällöydestä. Kulinaristisesti niitä ei silti pidetä paheksuttavina, vaan päinvastoin, ehkä juuri koska ne ovat harvojen valitsema herkku. Ja ehkä joskus tulee aika, kun ällöys hyväksytään myös kirjallisuudessa.

Tai ehkä ei. Onhan kuitenkin niin, että korkeakulttuuri määräytyy pitkälti viihteen vastakohtana.

Mutta ehkä meidän on aika lopettaa nolostelu siitä, että pidämme kirjoista, jotka vetoavat tunteisiin eivätkä järkeen. Niin kamalaa kun sitä onkaan myöntää, taidamme tosiaankin nauttia niistä.

Lisäluettavaa

Mitä merkitsee olla bestseller-kirjailija Suomessa?

Tarinankerronnan alkeet #3: Tunnekaari

Kalle Kinnunen (Suomen Kuvalehti): Guilty pleasure: mistä on oikein pitää ja mikä on roskaa

Lähteitä

Jodie Archer & Matthew L. Jockers: The Bestseller Code

Raegan, Mitchell, Kiley, ym. The emotional arc of stories are dominated by six basic shapes (pdf)

Electric Literature: When Popular Fiction Isn’t Popular: Genre, Literary, and the Myths of Popularity

British Library: Shakespeare’s playhouses