Toisen kirjan kuoppa

Kirjoittaminen on jatkuvaa uudelleen yrittämistä ja keskeneräisen kanssa elämistä. Vajavainen luonnos seuraa toista, ja joskus luovan työn nautinto hukkuu arjen yksityiskohtiin.

Silloin monia kannattelee usko, että kirjan julkaisun jälkeen seuraa jotakin parempaa. Joskus he ovat vielä oikeita kirjailijoita, heillä on kustantaja tukenaan, eikä heidän enää tarvitse piilotella käsikirjoitustaan pöytälaatikkoon.

Kirjan maailmaan saattaminen on riemastuttava kokemus, josta on syytä olla ylpeä. Oli kyseessä sitten iso tai pieni kustantaja, omakustanne, osuuskunta tai e-kirja, julkaisu on aina juhlimisen arvoinen asia. Sitä seuraa kuitenkin arki, johon moni on henkisesti varautumaton: huomio on ollut siinä määrin kirjan julkaisussa, että heiltä on jäänyt huomaamatta, ettei aidan takana näkyvä vihreämpi ruoho jatkukaan loputtomiin.

He putoavat toisen kirjan kuoppaan, potevat ehkä julkaisun jälkeistä ahdistuneisuutta, odottavat paniikin vallassa sitä ensimmäistä negatiivista arvostelua. Yhtäkkiä mikään määrä onnea ei tunnu missään.

Tätä tapahtuu niillekin, joiden kirjan vastaanotto on ylittänyt kaikki odotukset, jotka ovat päässeet tavoitteeseensa toimia kokopäiväisesti kirjailijoina, ja jotka apurahojen turvin voivat pyhittää koko päivänsä kirjoittamiselle.

Käytös kuulostaa monista varmasti pähkähullulta. Mikä näissä ihmisissä oikein mättää?

Kirjailijan työ on työtä

Päällimmäinen syy kirjan julkaisua seuraavalle stressille on lisääntyneen työn määrä. Ennen hyväksyvää kustannuspäätöstä kirjailija on ollut vapaa keskittymään ainoastaan kirjoittamiseen, mutta nyt hänen täytyy huolehtia veroista, eläkemaksuista, sairauskorvauksista, apurahoista, kirjastomaksuista, käännösoikeuksista, ja niin edelleen.

Suuri osa haastatteluista, esiintymisistä ja markkinoinnista ovat myös kirjailijan itsensä vastuulla, sillä vaikka kustantaja olisi alussa aktiivisesti ollut mukana, uusia kirjoja ilmestyy jatkuvasti. Kun julkaisukiertue on ohi ja kirjan uutuudenviehätys laantuu, kirjailijan on keksittävä uusia keinoja houkutella lukijoita, sekä pysyä niiden lukijoiden muistissa, jotka ostivat hänen ensimmäisen kirjansa. Moni aloittaa ensimmäisen kirjan julkaisun jälkeen blogaamisen kartuttaakseen lisää lukijoita. Nykyään kirjailijan pitkälti odotetaankin esiintyvän sosiaalisessa mediassa, tai hänellä tulisi vähintäänkin olla verkkosivut. Medianäkyvyyden luominen vaatii kuitenkin ammattitaitoa, jota kirjailijalta usein puuttuu.

Jos kirja on omakustanne, päälle tulevat vielä kirjojen toimittamisen sekä tilinpidon haasteet, puhumattakaan yrityksestä saada teos kirjastoon ja kirjakauppoihin. Suomen katukuvassa näkee verrattain vähän itsenäisiä kirjakauppoja, ja suurilla ketjuilla on omat monimutkaiset prosessinsa, jossa pienet julkaisut jäävät suurten nimien varjoon. Kaikki isojenkaan kustantajien kirjat eivät hyllyille löydä: Suomessa ilmestyy vuosittain noin viisi tuhatta kirjaa, joista puolitoista tuhatta on kaunokirjoja [1].

Onnistumisen psykologinen kääntöpuoli

On olemassa ilmiö, joka englanniksi tunnetaan nimellä impostor syndrome. Kotimaisittain huijarisyndroomana tunnettu vaiva on erityisen yleinen naisilla, mutta voi esiintyä kenellä tahansa täysin riippumatta heidän menestyksen asteestaan.

Oli kyseessä sitten opiskelija tai supertähti, huijarisyndroomasta kärsivä henkilö ei pysty sisäistämään onnistumisiaan, vaan tuntee olevansa tavalla tai toisella riittämätön — hän tuntee olevansa huijari. Kirjailijasta voi tuntua, että hänen seuraava kirjansa tulee varmasti olemaan floppi, ja että ensimmäisen kirjan hyvä vastaanotto oli pelkkää häilyvää tuuria. Hän alkaa epäillä omia näkemyksiään ja saattaa jopa saada uskoteltua itselleen, ettei hänellä ole taitoa kirjoittaa lainkaan. Kirjailijan tärkeä taito, oman tekstin kriittinen tarkastelu, kääntyy itse tekstistä tekstin tekijään.

Meille suomalaisille voi olla erityisen vaikeaa sisäistää omia onnistumisiamme, koska kulttuurissamme on tapa pitää vain vähän ääntä menestyksestämme. Samasta syystä lähipiirimmekään ei ehkä avoimesti kannusta meitä, koska sitä voisi pitää outona.

Kirjailijalla ongelma helposti korostuu, sillä harvalla on käsitystä siitä, mitä kirjailijan työhön tarkalleen kuuluu, ja asiasta voi olla vaikea puhua ulkopuolisille. Keskustelupalstoilla kirjailijoiden kuulee usein myös arastelevan kirjailijan rooliaan päivätyössään, koska pelkäävät leimautuvansa motivaation puutteesta.

Todellisuudessa päivätyö voi olla kirjailijalle elintärkeä henkireikä, joka suojaa heitä masennukselta.

Ellet ensin onnistu…

Onnistumisen kokemukset ovat kenelle tahansa tärkeä osa terveyttä, ja kirjailijoilla tämän tarve vain korostuu. Romaanin kirjoittamiseen menee helposti kaksikin vuotta, ja sinä aikana kirjailijan on pakko pystyä näkemään käsikirjoituksen puutteellisuuden ohi ja hyväksymään sen keskeneräisyys.

Vaikka kirjoittamiseen liittyy runsaasti taitoa ja tiedettä, on kirjailijan pakko hyväksyä sama satunnaisuus, joka vaikuttaa kenen tahansa tietotyöläisen arjessa. Sairauksia ja onnettomuuksia sattuu apurahakausista riippumatta, ja jopa ruokavalio ja hormonitasapaino vaikuttavat päivittäiseen työtahtiin.

Jollekulle vuosittaiset valon vaihtelut voivat olla iso este, ja joskus itse kirjoittamisprosessissa saattaa syntyä odottamaton pulma, joka rikkoo tarkat aikataulut. Muusat ovat tunnettuja ailahtelevuudestaan, ja vaikka ammattikirjailija ei jää odottamaan inspiraation saapumista, päivän aikana saavutetut työmäärät voivat vaihdella merkittävästi. Rutinoinoitunut kirjoittaja tietää omat jaksamisen rytminsä ja pystyy suunnittelemaan työnsä niin, että hyödyntää päivänsä parhaiten. Tämä lähtee liikkeelle hyväksymisestä, että luovuuteen liittyy niin monta eri muuttujaa, etteivät​ toisiaan seuraavat päivät ole mielekkäästi vertailtavissa.

On liian helppo punnita hyviä ja huonoja päiviä keskenään ja tehdä niistä johtopäätöksiä, kun todellisuudessa huonoksi luokiteltu päivä on saattanut olla välttämätön tekstin edistymiselle. Huono päivä voi silti monilla kostautua seuraavana päivänä ahdistuksena, ja epäonnistumisen pelosta tulee este kirjoittamiselle.

Jos kierre jatkuu eikä kirjailijalla ole päivätyötä, jo muutenkin harvat onnistumisen kokemukset saattavat ehtyä kokonaan. Onnistuminen taas on tärkeä osa ihmisen hyvinvointia, ja sen pitkäaikainen puuttuminen johtaa masennukseen, joka vuorostaan kehittyy helposti pysyväksi mielenterveysongelmaksi.

Koska henkiset voimavarat ovat suoraan riippuvaisia myös fyysisestä jaksamisesta, kirjailijan on tärkeää säännöllisesti nousta ylös tuolistaan ja mennä ulos lenkille. Monet myös kokevat, että liikkeellä olo auttaa heitä ajattelemaan, mikä jo itsestään estää huonojen päivien syntymistä.

Suhteettomat odotukset

Ellei kirjailija tunne omaa luovaa prosessiaan, myös tästä saattaa muodostua este. On helppo hakata päätään seinään ja yrittää pakottaa sanoja paperille, kun kirjoittaminen täytyy tehdä — pysähtymättä huomaamaan, että vaikeus saattaa olla perua vanhentuneista työtavoista. Itseltäni kesti käsittämätön aika muodostaa yhteys sen välillä, olinko suunnitellut tekstin ennalta, ja sen välillä, kuinka työläältä kirjoittaminen tuntui.

Jälkikäteen katsoen yhteys kuulostaa itsestään selvältä, mutta asian sisäistäminen tunnetasolla ja sen liittäminen osaksi työrutiineja on hyvin eri asia kuin sen pelkkä tietäminen.

Mikä pahinta, internetin aikaan on mahdollista aina löytää joku, jonka kirjoittaminen näyttää sujuvan niin paljon helpommin kuin sinulla. Lisäksi nyt kun olet menestynyt kirjailija, vertaat itseäsi toisiin kirjailijoihin, ja aikaisemmat saavutuksesi tuntuvat mitättömiltä. Toisin kuin haluaisimme uskoa, löydämme kyllä aina lisää aitoja, joiden takana ruoho on nykyistä vihreämpää.

Suunnittelu tuo ennustettavuutta

Ongelmia voi oppia tunnistamaan ajoissa, ja silloin niiden korjaaminen on helpompaa kun ne eivät vielä ole muodostuneet esteiksi. Ei ole mitään häpeä myöntää, ettei unelmien toteutuminen tunnukaan siltä kuin luuli, eikä ole häpeällistä pyytää apua kun siltä tuntuu. Säännöllinen tarkastuskäynti psykologilla tekisi varmasti monelle kirjailijalle hyvää.

Koska luovuus on niin tiiviisti yhteydessä tunteisiin, psykologian tuntemus yleensäkin on kirjailijalle tärkeä väline jaksamisen ylläpitämisessä. Välillä on hyvä pysähtyä omia työtapojaan ja kysyä itseltään, voiko jotakin tehdä paremmin. Kirjailijalla ei ole pomoa, joka määrää näistä asioista, vaan kirjailijan täytyy itsensä pystyä tunnistamaan vaaran merkit ja tekemään korjauksia prosesseihin. On myös osattava sanoa ei, kun vaatimuksia on liikaa.

Mikä tärkeintä, kirjailijan on pysähdyttävä nauttimaan, kun nautittavaa on. Pitkän puurtamisen keskellä myös pienet voitot ovat arvokkaita.

Missä sinä, rakas lukija, olet onnistunut viime aikoina?

Lue lisää

Frames of Reference — Why Smart People Feel Stupid, Money Buys Happiness, and You Will Never Feel Truly Satisfied


[1] Luvut perustuvat osin muutaman vuoden takaiseen artikkeliini, osin keskusteluuni Kansalliskirjaston henkilökunnan kanssa. Fennica-tietokanta oli artikkelin kirjoittamiseen aikaan rikki, joten luvuissa voi olla heittoa.