Kirjoittamispäiväkirja, osa 10

Maailmassa on varmasti niitäkin, jotka kylmän tyynesti kirjoittavat tarinansa auki eivätkä anna luovan työn hetkauttaa itseään, mutta minulle se on hyvin erilaista. Suhtaudun tunteiden heilahteluuni lähinnä huvittuneisuudella, mutta huomaan myös omien mielialojeni ymmärtämisen olevan välttämätön osa kirjailijaksi oppimista.

Kuten edellisessä Päiväkirjan (http://www.kirjailija.blog/2014/06/kirjoittamispaivakirja-osa-9.html) osassa kerroin, olen alkanut opetella outlinen käyttöä apuna kirjoittamiseen. Yksityiskohtainen suunnitelma juonen kulusta ja tärkeistä yksityiskohdista on yllättävän vapauttava, sillä se yksinkertaistaa kirjoittamisessa esiin tulevat ongelmani paljon pienempiin osiin. On paljon helpompaa kirjoittaa itsensä kohdasta A kohtaan B, sen sijaan että yrittää löytää reittinsä suoraan A:sta D:hen.

Jossakin kohtaa kuitenkin huomasin, että ABCD-ajattelu oli hyvin haitallista kirjoittamiselleni. Tekstini tuntui harmaalta ja tunteettomalta. Se oli liian mekaanista listan pisteiden seuraamista. Minun piti palata pari askelta taaksepäin, tarkastella vanhempia versioita samasta kohtaukseata ja yhdistellä niitä, ennen kuin olin taas tyytyväinen. (Mikä pahempaa, olin jo kirjoittanut erittäin hyvän outlinen erään henkilön tunnekehityksestä juoneen liittyen ja sitten unohtanut sen. Lisää muokkaamista! Tulos oli kuitenkin erinomainen.) Ongelmani ratkesi vasta, kun otin listani ja kirjoitin samat tapahdumat yksityiskohtineen auki proosana.

Sitten murtauduin ulos outlinestani. Ja taas. Ja taas. Täydelliseksi luulemani suunnitelma hajosi kelvottomaksi kohdissa, joissa en uskonut ongelmia olevan. Kun päästän henkilöhahmot tarinaan he lähettävät sen yhtäkkiä tangenttina väärään suuntaan yksinkertaisesti olemalla omat itsensä. Joskus kyse on jostakin niinkin pienestä, kuin sanavalinnasta. Kirjoittamiseeni on syntynyt eräänlainen spiraali: tee suunnitelma, kirjoita, riko suunnitelma, tee uusi suunnitelma ja niin edelleen. Hämmästyttävää kyllä se toimii. Joskus huomaan kirjoittavani jotakin täysin suunnitelmatonta, jolloin kirjoitan siitä synopsiksen outlineen editointia varten. Usein huomaan myös toistavani samoja teemoja moneen kertaan: kahdella kohtauksella on sama funktio ja lukija aivan varmasti huomaisi yrittäväni ohjailla häntä tiettyyn suuntaan, jos sama teema putkahtaa esiin yhä uudestaan. Löysin itseni poistamasta erään hahmon kokonaan vaikka se merkitsikin, ettei eräs mysteeri ehkä heti selviäkään.

Joskus jopa kiukuttelen omille hahmoilleni. "Miksi sinun täytyy olla tuollainen?" minä ärähdän heille. He eivät tietenkään kuuntele vaan tekevät oman päänsä mukaan kuitenkin -- niin kuin heidän pitääkin, vaikken pitäisi siitä. Kun hahmo kerran on kasvanut romantikoksi, minun on turha valittaa siitä, kun hän tuo romanssinsa tarinaani. Minun täytyy vain purra hammasta ja kirjoittaa se auki. Valitan heistä aviomiehelleni, joka onneksi tuntee minut riittävän hyvin tietääkseen, mitä tehdä. (Hän kuuntelee ja nyökkäilee ja sanoo jotakin, jonka olisi pitänyt olla minulle itsestäänselvyys, ja lähettää minut takaisin kirjoittamaan.)

Alan nähdä kirjoittamisessani myös enemmän säännönmukaisuutta, kuin aiemmin. Nuorena vain istuin ja kirjoitin enkä juurikaan ajatellut, nyt istun ja ajattelen enkä juuri kirjoita. Hyvästä suunnitelmasta on tullut minulle elinehto. Käyn tarinan läpi huolella useaan kertaan ja etsin siitä vikoja kuin täiharjalla. Synopsiksen kirjoittaminen vapauttaa minut kokeilemaan eri suuntia käyttämättä niihin enemmän aikaa, kuin on tarpeen. Hylkään monet ideat sillä hetkellä, kun olen aikeissa lausua ne ääneen. Suunnittelulle aivan yhtä välttämätöntä on puhua tarinasta jatkuvasti. Joillekin kirjoittajille tämä ei kuulema sovi, sillä heille tarina on jo kerrottu sillä hetkellä, kun joku on kuullut sen. Ensimmäinen luonnos kannattaakin usein kirjoittaa jollei salaa, niin ainakin salaillen. Ensimmäisen luonnoksen ei tarvitse olla kaunis, eikä varsinkaan salonkikelpoinen. Minulla ensimmäinen luonnos on pääsääntöisesti se, minkä kirjoitan käsin. Kirjoittaessani muistikirjaan minulla ei ole tarvetta kaunistella tekstiä, eikä toisaalta vältellä rönsyilyä tai yliampuvia kielikuviakaan. Kun suljen kirjan, voin unohtaa luonnoksen kokonaan, ja saatankin kirjoittaa saman kohtauksen moneen kertaan ennen sen siirtymistä teksitiedostoon. (Välillä löydän arkistoni kätköistä varsinaisia helmiä. Useammin kuitenkin löydän epäonnistuneiden kokeilujen polun, jota en muista ollenkaan kulkeneeni.)

Tällä hetkellä harjoittelen taas selviämistä tunteesta, jota kuvaa parhaiten synnytyksen jälkeinen masennus. Olen hautonut jotakin osaa tarinasta niin kauan että olen tottunut ajattelemaan, ettei se koskaan valmistu. Yhtäkkiä se pyörähtääkin ulos ja minun täytyy alkaa ajattelemaan, mitä olen seuraavaksi tekemässä.

Valmiiksi saaminen voi olla tyhjän paperin kammoa kauhistuttavampi kokemus.