Mitä luen

Viime vuosina kirjahyllyni on enenevissä määrin alkanut täyttyä romaaneiden sijasta tietokirjoista ja kirjallisuuden klassikoista. Suosikkilukemistani ovat historiaa ja mytologiaa valottavat kirjat. Tavoitteenani on myös lukea omakohtaisesti kaikki myytit ja sadut, Iliaasta Gilgameshin taruun ja siitä Kalevalaan ja Grimmin satuihin. Luonnollisestikaan kaikki lukemani ei tule kirjoista, vaan vietän myös paljon aikaa lukien Wikipediaa ja eri aiheita käsitteleviä verkkosivuja.

Kun luen proosaa, tapaan pysyä samanlaisissa aiheissa. Jotkin tarinat ovat vaikuttaneet minuun yli muiden ja monet niistä ansaitsevat aivan erityisen kunniamaininnan.

American Gods

Neil Gaiman

American Gods eli Unohdetut jumalat muutti käsitykseni tarinankerronnasta pysyvästi. American Gods on se kirja, jonka unelmoin kirjoittavani ja josta tiedän, etten tule koskaan kirjoittamaan. Gaimanin ote arjen ja myyttisen sekoittumiseen saa yhä mielihyvän väreet kulkemaan selkääni pitkin yli kymmenen vuotta sen jälkeen, kun alun perin nostin kirjan käteeni. Gaiman kirjat on pakko lukea englanniksi voidakseen ymmärtää sitä voimaa, jolla hän onnistuu tuomaan sanoihinsa syvää tunnetta näennäisesti tyhjästä. American Godsin kauneus ei ole siinä mitä se sanoo, vaan siinä, mitä se jättää sanomatta.

Monte-Criston kreivi

Alexandre Dumas

Monte-Criston kreivin tarina on niin tuttu, että pelkkä ajatus varsinaisen kirjan lukemisesta tuntuu ikävystyttävältä. Voittekin kuvitella yllätykseni, kun Monte-Criston kreivi osoittautui yksi vaikuttavimmista kirjoista, joita olen eläissäni lukenut. Nuoren Edmond Dantèsin karattuaan odotetusti vankilasta Alexandre Dumas siirtyy maalaamaan yksityiskohtaisen psykologisen profiilin miehestä, joka ajaa pelkästään kosto. Edmond Dantèsin hahmon syvyys ja Dumaksen huolella valmistelema päätös selkeyttivät minulle, miksi Monte-Criston kreivi on yksi kirjallisuuden klassikoista, jotka jokaisen aloittelevan kirjailijan on aivan pakollista lukea.

Hamlet

William Shakespeare

Lainasin Hamletin äidinkielen opettajaltani alun perin luultavasti rehvastellakseni, mutta Shakespeare vetikin pidemmän korren ja koukutti minut Elisabethin aikaisiin näytelmiin. Monet Hamletin tarinan yksityiskohdista ovat jääneet elävämmin mieleeni kuin yksikään proosassa lukemani tapahtuma on koskaan jäänyt. Shakespeare myös opetti minulle paljon klassisesta tragediakirjoittamisesta, puhumattakaan puhevetoisten henkilöhahmojen luomisesta. Nyttemmin lukemiseni Shakespearen tuotannosta ei suinkaan ole rajoittunut Hamletiin, mutta tanskalaisella synkällä prinssillä tulee aina olemaan aivan erityinen paikka sydämessäni.

The Sandman

Neil Gaiman

The Sandman ei sanan tarkimmassa merkityksessä ole kirja eikä romaani, vaan sarjakuvaromaani. Alun perin lehti kerrallaan ilmestynyt the Sandman on yksi sarjakuvamaailman ylistetyimpiä teoksia, ja syystäkin. Jälleen kerran asialla on Neil Gaiman, jonka kuvauksen ja dialogin myötä ylimaallinen olento Dream, unien herra, on yksi niistä henkilöhahmoista, jotka eivät koskaan päästä sydämestäsi irti. The Sandman sisältää myös runsaasti sarjakuvan muotoon kirjoitettuja novelleja, jotka ovat unohtumattomia jo itsessään. The Sandmanin ainoa heikkous onkin herkkyys lukea tarina väärässä järjestyksessä, koska osia on seitsemän ja jokainen niistä vie itsenäänkin lukijan mennessään.

Dinan kirja

Herbjørg Wassmo

Dinan kirja lienee tyylillisesti omituisimpia kirjoja, joita olen lukenut. Wassmo kuvailee usein maailmaa mieleltään järkkyneen Dinan silmin, ja niin tehdessään hän käyttää runsaasti vaillinaisia lauseita ja voimakkaita kielikuvia. Vaikka voin suoraan myöntää että Dinan persoona on vaikuttanut naiskuvailuuni, Wassmon poikkeava kirjoitustyyli on ensi hetkestä alkaen ollut erottamaton osa omaa tapaani hahmottaa kieltä ja kielen ulottuvuuksia. Vaikkei Dinan kirja ylläkään kirjallisuuden klassikoiden joukkoon, tarinasta huokuva raaka tunne tuottaa mielenkiintoisen lukukokemuksen sellaisille, joita synkät historialliset romaanit kiinnostavat.

Hengen miekka

Margaret Weis

Dragonlance-sarja on yksi häpeän ja nautinnon aiheitani. Roolipeleistä muokatut tarinat eivät juurikaan kelpaa opetusmateriaaliksi, mutta alkuperäisen Dragonlance-trilogian hahmot antavat hyvää tarttumapintaa kevyemmän fantasian kirjoittajille. Häpeällistä tai ei, Dragonlance-tarinat ovat säilyttäneet suosionsa vuosikymmenten ajan ja käyvät mainiosta viihteestä, taidearvosta viis. Itselleni kaanonin kirjoista Margaret Weisin kirjoittama Hengen miekka on se, joka muistuttaa eniten "kunniallista" romaania ja joka myös päähenkilönsä puolesta muodostaa kiinnostavimman luettavan. Margaret Weisillä on kyky inhimillistää hahmoja, jotka muutoin tarinoissa jäävät etäisiksi. Kirja myös toimii klassisena esimerkkinä siitä, miten henkilöhahmon sisäistä maailmaa voi muuttaa ulkoisten tekijöiden kautta.

Althalus

David Eddings

Toinen häpeän aiheitani on David Eddings, joka kirjailijoista on vaikuttanut tarinankerrontaani kaikkein eniten. David Eddingsillä on hyvin kepeä ote tarinankerrontaan, ja hänen hahmokaartinsa vilisee pilke silmäkulmassa luotuja parodioita klassisista fantasian stereotypioista. Vaikka Eddingsin leikinlasku aiheuttaakin toisinaan lähinnä silmien pyörittelyä, hänen kykynsä kirjoittaa sujuvaa, arkipäiväistä dialogia puheessa vilisevästä fantasiatermistöstä huolimatta tekee hänestä hyvin varteenotettavan tutkimuksen kohteen etenkin nuoremmille kirjailijoille. Lisäksi etenkin Althalus on aivan rehellisesti hauska tarina niin kauan kun työntää mielestään sen, että Eddings lainailee tuon tuostakin elementtejä aikaisemmista kirjoistaan.

The Dresden Files -kirjasarja

Jim Butcher

Jim Butcherin nopeatempoinen moderni fantasiasarja on kirjailijaminälleni kuin kiellettyä karkkia. Syy tähän on se, että Butcher on selvästi hyvin tietoinen kirjoittamisen säännöistä ja rajoituksista, ja sarjan ensimmäinen kirja onkin monessa mielessä hänen käymiensä kirjoituskurssien lopputyö, mutta hän rikkoo sääntöjä aivan yhtä tietoisesti ja välillä tekee niistä jopa pilkkaa. Butcher on onnistunut säilyttämään suorastaan lapsellisen välittömyyden tarinankerronnassaan eivätkä hän, eikä hänen minämuodossa ilmenevä nörtähtävä päähenkilönsä Dresden, koskaan oikeastaan suhtaudu asioihin kovinkaan vakavasti. Teksti on sävytetty häpeilemättömän värikkäillä film noir -kuvastolla, "pahikset" puhuvat auki suunnitelmansa kuin Bond-elokuvien loppukohtauksissa samalla kun Dresden makaa lattialla naureskellen heille siitä. The Dresden Files on tekstinsä laadusta huolestuneelle kirjoittajalle muistutus siitä, että tarinan ei tarvitse olla korkeakirjallisuutta voidakseen menestyä. Myös hassu, ilkikurinen ja jännittävä riittää.

The Dresden Files -kirjasarjaa ei valitettavasti ole käännetty suomeksi, mutta on hyvin saatavilla englanniksi kirjastoissa ja kirjakaupoissa.

Lisää kirjasuosituksia

Tutustu Goodreads-profiiliini

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä muut lukevat