6. huhtikuuta 2017

Editointipäiväkirja, osa 14

Oloni on jo viikon ollut kuin maratonin juosseella. Pitkään ihmettelin miksi, kunnes tajusin kirjoittaneeni lähes koko romaanin uusiksi noin neljässä kuukaudessa. Tarkkaa lukua en ole halunnut laskea, mutta Scrivenerin roskakorin koon perusteella tiedän, että osuus on reippaasti yli puolet.

Verratessani uutta raakaversiota edelliseen proosaluonnokseen, plagiaatteja etsivä algoritmi ilmoittaa tekstien samankaltaisuudeksi pyöreät 0%. Aivan noin yksiselitteistä asia ei ole, mutta se antaa kuvan siitä, miten erilainen teksti on edelliseen nähden.

Aloitetaan kuitenkin muualta: raakateksti on nyt valmis. Mitä tapahtuu seuraavaksi?

Seuraavaksi odotan — jos vain maltan. Oli omituinen tunne voida luovuttaa eheä teksti koelukijoille (en ole koskaan ennen luovuttanut koko tekstiä kenenkään nähtäville, aviomiestäni lukuun ottamatta), ja heidän kommenttinsa tulevat antamaan minulle osviittaa siitä, onko tarinan runko niin vakaa kuin se itsestäni tuntuu. Olen hyvin tyytyväinen siihen, mihin suuntaan se on mennyt, varsinkin koska kamppailin pitkään juonen rakenteen kanssa — milloin ja miten mikäkin asia tapahtuu, kuka tekee ja tietää mitäkin. Sen seurauksena tarinasta tuli kuitenkin paljon parempi kuin siitä olisi tullut, jollen olisi joutunut miettimään hyvin tarkkaan, mitä haluan kertoa ja miten ilmaista sen.

Kuun vaihteessa saapuu siis ensimmäinen tuomio. Kuten olen blogissa aiemmin maininnut, nykyinen raakaversio on kuitenkin hyvin, hyvin raaka: en ole kirjoittanut dialogia enkä kuvauksia, ainoastaan luonnostellut ne muutamissa lauseissa. Toukokuussa minulla on noin kuukausi täydentää ne osuudet, joita tarvitsen voidakseni kirjoittaa tarinan auki — sekä tietenkin korjata ne ongelmat, joita esilukijat ovat siihen mennessä löytäneet. Juhannuksena vetäydyn taas metsään kirjoittamaan, ja silloin tukirangan on pakko olla siihen valmis. Varmuutta tekstin hyvyydestä en voi saada kuin vasta vuoden lopulla, kun romaani on valmis.

Miksi tehdä asiasta niin monimutkaista?

Jos olen jotakin itsestäni ja kirjoittamisestani oppinut viimeisen parin vuoden aikana, niistä tärkein on ollut oppia kunnioittamaan omia rajoitteitani. Olen luonnostani hidas kirjoittaja, mutta suurin syy hitauteen on se, että haluan löytää parhaimman ratkaisun heti enkä myöhemmin. Tapasin juuttua hiomaan sanavalintoja ja lauserakenteita pitkäksi aikaa, ja sen seurauksena kirjoitan nykyään melko kelvollista proosaa. Proosa itsessään ei muodosta tarinaa; tarina muodostuu rakenteista.

Ainoa keino irrottaa itseni proosasta on poistaa proosa kokonaan. Toivon etten joudu kovin usein viemään raakaversioita aivan näin äärimmilleen, mutta olen oppinut sen avulla kokonaisuuden tajua ja minun on ollut paljon helpompaa luopua kohtauksista, jotka eivät tue tarinaa. Käyn läpi samanlaisia asketismin kausia myös muussa elämässäni, kenties koska olen luonteeltani kallellani barokkiin — säilyttääkseen dramaattisuutensa barokki tarvitsee hillintää. 

Jos siis tiedät itse olevasi hidas kirjoittaja, tarinan luonnosteleminen vaiheittain voi olla sinullekin hyvä ratkaisu. Kaikille se ei kuitenkaan toimi, vaan voi päinvastoin sammuttaa luovuuden.

"Tältäkö tuntuu, kun teksti on valmis?"

Toinen uusi ja omituinen kokemus minulle oli saapua pisteeseen, jossa tekstin muokkaaminen ei tuonut sille enää lisäarvoa. Esilukijat olisivat kenties arvostaneet, jos olisin laajentanut dialogin tai kuvausten synopsista luvussa tai toisessa, mutta kokonaisuuden kannalta muutoksilla ei ollut enää mitään merkitystä. Pidin itsepäisesti käsikirjoituksesta kiinni pari päivää, mutta editointi tuntui samalta kuin kahlaaminen suossa: en päässyt minnekään, enkä oikeastaan halunnut olla siellä.

Editoinnin ironia tietenkin on, että samalla hetkellä kun päästät jotakin käsistäsi, tajuat mitkä virheet jäivät sinulta kymmenestä lukukerrasta huolimatta näkemättä. Itselleni noloin oli erään joen nimi, jonka muutin lennossa viime hetkillä muistamatta muuttaa sitä myös aikaisemmin tekstissä. Toiset virheet olivat lausetasolla (mm. keskenään ristiriitaisia väitteitä), toiset kappaletasolla tai liittyen narratiivin sujuvuuteen.

Olisin kyllä huomannut virheet ajan myötä, mutta vasta paljon myöhemmin. Editointi tarvitsee tiettyä henkistä etäisyyttä, ja samasta syystä pyrin pitämään huhtikuun taukoa tekstin lukemisesta.

Sen sijaan olen lukenut vuonna 2003 aloitettua aivan ensimmäistä luonnosta ja juhlinut sitä, kuinka kauas olen tullut. Vaikka alkuperäinen teksti on julkaisukelvoton, sen lukeminen saa minut yhä innostumaan ja haluamaan jakaa sen jonkun kanssa. Voin vain toivoa, että esilukijat tavoittavat edes osan tuosta tunteesta.

Olisi jo toukokuu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti